Viitapiirin uudet kotisivut

Hei!

 

Viitapiirin uudet kotisivut löytyvät osoitteesta https://www.viitapiiri.fi/. Tervetuloa!

Tämä blogi jää olemassa olemaan arkistona täällä julkaistulle runoudelle.

 

                                                          Kuva: Aino-Kaisa Koistinen

 

Sata Sanaa

Säilytimme lapsia komerossa, ylähyllyllä
näkyi reppu ja yö, nainen pelastussuunnitelmassa.

Joku maksoi, että saisin häntä perässäni raahata.
Hän tiesi, että pidin siitä, rakastuin taas
yleensä keksin mitä tahansa muuta

Hän heräsi ja näki tutut, mutta kalpeat kasvot vierellään
hän kuuli banaanikärpäsiä
    unohdetuilla tarinoilla on terävimmät hampaat, Bonaqua on matalahiilihappoinen, mutta
    minun hiilihapponi purkautuvat räjähdyksenä korkealle ilmaan
    minua vituttaa elämä rankasti, kun astun raitiovaunuun numero 6
    posti toi tunnistamattoman esineen ilman osoitetta 
    kun kirjoitin ensimmäisen sanani 
    seitsemän jälkeen on 
    hiljaista

Kynä putosi harakan siiven alta.
Oli kylmä.
Pöly ikkunalaudoilla ei irronnut.
Joskus on päästettävä
sitten irti

Rivit eivät koskaan pysy suorina.

Sata sanaa: hitaat hetket

hitaat hetket

kuljetan yksinäistä kättä pöydällä maksaläiskiä nyt saa voiteita läiskät vaalenevat kaipaan kirjaimia jahtaan sanoja yritän pudotella paperille sanan kerrallaan lauseen kerrallaan painaa sanomisen sietämätön raskaus välimerkit pihaa ympäri juoksen harakankellojen päivänkakkaroiden pilvien seasta etsin kiviä sullon remmikengät puristavat isot taskut popliinissa velvollisuudesta en elä siivouskaappi siivottu mitään ei puutu kaikki puuttuu riisun isoäidin remmikengät kivi putoaa tungen takaisin paljaan jalan alla ruohoinen matto vuo kutsuu jos hiuksiin tarttuu levää ei tule kaunis ruumis suu auki kala jää puolitiehen syömään poskea jos kivet eivät paina tarpeeksi syvälle jää haukkomaan käännyn kiviä pudottelen polulle katson taivaalle pilvet poissa kuka haki en vielä

 ***


© Päivi Nummela

Avainlause: Sanomisen sietämätön raskaus

Päivi on käynyt Viita-akatemian vuosina 2012-2015, opettajanaan Niina Hakalahti.

Sata sanaa: Manner, Viita ja Meri

            Manner, Viita ja Meri


    Meri nauttii ensi kerran talvesta
                merisavua, usvaa
                kylmää samppanjaa
                jääkukkia
    Meri lahjoittaa taas kesän pois.
    Sumutornien läpi
    talvi ajaa natisten kylään
   
    Manner luovuttaa lintujen siirtokunnat
    lähtevät Meren yli
    pakenevat mustia raiteita
    mantereen lumessa
    jättävät kesän hälinän
       
    Sinä talvena     hyvin vähän valoa
                pimeyttä, pitkiä öitä
                valvottuja unia
                outoja kysymyksiä
                vailla vastausta
       
    Viita, tiheä nuori lehtipuumetsikkö
    se näkyy unessa
    sen tuntee kesän talvessa
     kuulee viitakerttusen
    laulussa: hidelidyy, hidelidyy
    Viita, sinne vaellan
    jäätyneitä uniajatuksia hiuksissani
    jääkukkia poskillani
    jäähälinää sielussani

    Sinä talvena rakastin hirmuisesti,
                mutta sinä lähdit
                hymyillen
                talven matkaan
    kohti jotakin,
                jota minulla ei ollut.

                Kelasin ja kelasin
                omaa elämääni
                sinun   
    Jääaavikolle jäin.


***


© Päivi Nummela

Avainlause: Manner, Viita ja Meri

Päivi on käynyt Viita-akatemian vuosina 2012-2015, opettajanaan Niina Hakalahti.

Tekstissä on käytetty sanoja ja säkeitä seuraavista runoista:
        Eeva-Liisa Manner: Talvi
        Veijo Meri: Talvi
        Lauri Viita: Hän vapisi suloisesti

Sata sanaa finaalikierros

Tänään julkaistiin Pirkanmaan kirjoituskilpailun palkitut. Vuosi 2017 voidaan nimetä viitalaiseksi maanvyöryksi: proosasarjan voittaja ja lyriikkasarjan kaikki palkitut olivat akatemiataustaisia. AL:n juttu luettavissa täältä.

Nyt onkin oiva hetki teroittaa kynäänsä esimerkkien innoittamana. Sata Sanaa -haaste on tarkoitettu kaikille Viita-akatemiassa penkkiä joko nyt tai aiemmin kuluttaneille. Alla kolonna avainlauseita sanapurkauksia avittamaan.

Täsmälleen sadan sanan mittaiset tekstit pyydämme lähettämään osoitteeseen viitapiiri@gmail.com. Tarkemmat osallistumisohjeet löytyvät täältä. Kirjoitukset tulee postittaa 31.5 mennessä.

Liity voittajien kerhoon ja laita sata sanaa likoon!

”Il pinguino beve il vino nella foresta”
”Lähden Humalaan, isoisä sanoi ja avasi matkalippunsa”
”Säilytimme lapsia komerossa, ylähyllyllä”
”Kitapurjehtijan opas”
”Näkyy reppu ja yö”
”Myöhemmin hän tulee”
”Nainen pelastussuunnitelmassa”
”Joku maksoi, että saisin häntä perässäni raahata”
”Ilman lupaa toisiinsa sekaantuneet”

“Kirjoittajan kuolema, tekijän synty”
“Nyt kun katson sinua kaukaa”
“Hän tiesi, että pidin siitä”
“Hän tiesi, että vihasin sitä”
“Oletko koittanut käynnistää sen uudelleen?”
“Savu ilman tulta”
“Sinä päivänä päätin Lauri Viidan juhlavuoden olevan ohi”
“Tarkalleen ottaen istumalihas ei ole lihas”
“Kerroin hänelle lumivalkoisia valheita”
“Vapisevin käsin hän painoi ‘lähetä’ painiketta”

”Kirjoitin viestini mummoni kalsareihin”
”Bonaqua on matalahiilihappoinen, mutta minun hiilihapponi purkautuvat räjähdyksenä korkealle ilmaan”
”Minä sanoin, että hys hys siellä”
”Rauli on ujo mutta viekas kuin kissa”
”Minua vituttaa elämä rankasti, kun astun raitiovaunuun numero 6”
”Minä vain mietin Trumpin eteen heitettyä lettiä, kun kirjoitan”
”Kirjoitan ja valun hikeä niin kuin vadelmamehujää sulaa”
”Perunasalaatti on kai salaattia perunalla, mutta eihän se ole vihreää”
”Elämä on yhtä kuin Donald Trump – arvaamatonta”
”Hautaan itseni tässä ja nyt”

"Seitsemän jälkeen on hiljaista."
"Rakastun jokaiseen sivuhahmoon."
"Parhaat ideat tulevat suihkussa."
"Saisiko jostain lainattua yhden kokonaisen ajatuksen?"
"Kun kirjoitan, en lue."
"Rivit eivät koskaan pysy suorina."
"Yleensä keksin mitä tahansa muuta."
"Kielioppi on matematiikkaa."
"Aloitin eilen."
"Joskus on päästettävä sitten irti."

"Ei huvittanut kirjoittaa."
"Teki mieli oksentaa paperille."
”Myydään kirjoituskone, vähän käytetty.”
"Hän kuuli banaanikärpäsiä."
”Sanoja alkoi ilmestyä kuin tyhjästä.”
"Pöly ikkunalaudoilla ei irronnut."
"Rakastuin taas."
"Erosin viidettä kertaa."
"Epäilin salaliittoa.”
”Mistä kirjoittaa, kun kaikesta on jo kirjoitettu?”
”Saatana, en keksi!”
”Tarinankerronta muistutti silloin tiedettä, kun määränpää häämötti siellä, mihin en halunnut sen päättyvän.”

”Sanat syöksyvät kimppuuni kuin naakkaparvi”
”Sanojen hautausmaalla hiljaisimmat puhuvat eniten”
”Kynä, joka putosi harakan siiven alta”
”Kirjaimet laskevat mielen koskea ohuina pyörteinä”
”Kun kirjoitin ensimmäisen sanani”
”Älä kuuntele kirjaimia, ne johdattavat sinut pimeille teille”
”Jouluyössä loisti sanoista punottu tähti”
”Pyydystin ensimmäisen tarinani kukkivan näsiän alta”
”Kirjoitukseeni oli pesiytynyt demoni”
”Unohdetuilla tarinoilla on terävimmät hampaat”

"Sanoja on liian vähän."
"Miten olisin voinut tietää?"
"Kymmenen vuotta sitten olin seikkailija."
"En ole mikään suunnittelija."
"En ole ikinä pelännyt valkoista."
"Osaatkohan nyt varmasti?"
"En ole ikinä epäillyt kykyjäni."
"Et voi tietää, mitä tästä tulee."
"Aina kun kirjoitan, minua alkaa naurattaa."
"Sanaakaan en vaihtaisi pois."

”Yleensä tarinat alkavat alusta, aamusta, maanantaista, siitä, kun joku lähtee tai saapuu tai jotain poikkeavaa tapahtuu”
”Hän ei sopinut tarinaani, joten tapoin hänet”
”Kirjoittaja vollotti kuin tyrän saanut ampiainen”
”Kirjaimet hyppelehtivät hänen silmissään”
”Irtirevityt sivut leijailivat maahan kuin ensilumi, pehmeästi, mutta vääjäämättömästi”
“Olen aina ollut epävarma”
“Oletko muka varma?”
“Hän heräsi ja näki tutut, mutta kalpeat kasvot vierellään”
“Sinä aamuna valo muuttui”
“Kahvinkeitin ei käynnistynyt”
“Postiluukku kolahti”
“Hän vilkaisi peiliin, eikä nähnyt siellä mitään”
“Hän tunnusteli sykettään”
“Posti toi tunnistamattoman esineen ilman osoitetta”
“Oli kylmä”

Sata sanaa: Anōnymos

Anōnymos

pyörällä sekin jumalatar tuli, pihlajien havinasta pitkin hiekkatietä
alkuillan valoon, messinkiä ja meripihkaa hehkuvaan
silmissään turkoosit kivet

                                                        ilmavirta hulmautti hiukset liekkeihin
                                kun hän puhalsi tervapääskyn lentoon kämmeneltään

tiesin mitä halusin, eikä minun tarvinnut kertoa

                        nimeämätön jumaluus polki ohitseni nauraen
                        pysähtyi vilkuttamaan tien päässä
                        lähetti ilkikurisen hymyn

takerruin siihen, unohdin varoitukset
noukin mielimäni vihjeet, silmien taakse kipinät

                                seurasin

                                                        kaunein näkemäni olento jalkautui rinnalleni
                                opasti risteyksestä polulle, jolle vain me mahduimme
ei sanonut mitään, antoi minun olla hiljaa

kun tie päättyi suolle, lauloi jalkojemme alle pitkospuut
                        hyräili auringon laskemaan hiljalleen puiden taakse
                                kesyyntyvän ketun vierelleni

                                        ojensi sanat kuin avaimen

olin saapunut kotiin

***

©Maria Saarinen

Maria on käynyt Viita-akatemian 2007-2010 Niina Hakalahden opissa

Sata Sanaa, toinen otos

 

Hyvät viitalaiset!

Viitapiiri koostuu sanojen kerjäläisistä. Ojennamme kättä sadan sanan toivossa. Sen verran tarttis saada - ei enempää, ei vähempää.

Täsmälleen sadan sanan mittaiset tekstit pyydämme lähettämään osoitteeseen viitapiiri@gmail.com. Tarkemmat osallistumisohjeet löytyvät täältä.

Toivomme alla olevien avainlauseiden innoittavan kirjoittamiseen. Aikaa annamme 30.4. asti. Runsas osallistuminen toisi paljon lohtua kuukausista julmimpaan.

”Päivänä, jona kuolin”
”Tarina hevosesta, joka muuttui puluksi”
”Aamuyö Jäämeren rannalla”
”Itsekkään pojan paluu”
”Kun kyyneleet kuivuivat”
”Äiti pimeässä”
”Jostakin kajasti valo”
”En tiennyt, vaikka tiesinkin”
”Päiväperhosen yö”
”Saavuin maisemaan ja katosin”

"En ollut pitkään aikaa saanut otetta kynästä"
"Tällä kertaa onnistun"
"Pitele tätä hetken aikaa"
"Etuilin nakkijonossa"           
"Menetin kaiken, mitä minulla ei ollut"    
"Ruokaa ruokaa enemmän tuokaa"
"Tapettujen kirja"
"Minä suren sinun kuolemaasi. Minä suren sinun elämääsi."
"DDT kiellettiin, koska se haurastutti munia, eivätkä miehet halunneet ottaa moista riskiä"
"Olen äänetön"

”Alussa ei ollut mitään”
”Loppu on lähellä”
”Päivän sana”
”Niin hyvää, että sanotuksi saa”
”Ei koskaan valmis”
”Sanomisen sietämätön raskaus”
”Kohtaamisia”
”Sata sanaa iskee tulta”
”Muodoton”
”Mitä sitten tapahtui”

"Harmaa marraskuu matelee."
"Eikä aikaakaan, kun oli jo kevät."
"Todellisuudessa tapahtui näin."
"Musta kissa juoksi tien yli."
"Sanomattakin on selvää, että"
"Kaltevalla pinnalla pito jalkojeni alla katosi ja"
"Musiikissa sateen tasainen ropina ja ukkosen jyrähtely ovat"
"Kahdeksas kerros on kamalin."
"Hiiren metsästys on haastavaa hommaa."
"Hirveä ikävä."

“Orgasmipilleri tuottaa orgasmin hässimättä”                  
“Robottini kerjää puolestani”
“Työpaja myöpaja hyöpaja miepaja siepaja hääpaja”
“Suuhuni kasvoi 1000 hammasta”
“Otin hiiren sydämen ja istutin sen multaan“
“Se tuli suoraan luuytimestä”
“Orjanisaatio”        
“Huominen on pitkä”
“Tässä valossa ei näe kirjoittaa”    
“Vanhainkodin vuodepaikal istuu / muistoissansa kaukaisissa ukko: / kynti, jyysti ahkerasti naistaan…”

”Alussa oli koko maailma”
”Tänään katkaisin kynäni ja heitin puolikkaat pusikkoon”
”Mäen juurella olevasta vanhasta autiotalosta kuului öisin kirjoituskoneen naputusta”
”Hän ei sopinut tarinaan”
”Ruumis retkotti kukkapenkissä”
”Hän ei suostunut tulemaan kirjoitetuksi”
”A-kirjain kurkisti puun takaa ja vilkutti”
”Oli synkkä ja myrskyinen yö ja sinä kirjoitit siitä”
”Närpiäinen oli kerännyt koriinsa kaikki käyttämättä jääneet kirjaimet”
”Maanantai”

"Maailma ilman kirjoja/tarinoita."
"Suurenmoinen epäonnistuminen."
"Näin kirjoittaisin, jos eläisin vuotta 2116."
"Kolme kauneinta sanaa, jotka tiedän."
"Kolme ruminta sanaa, jotka tiedän."
"Valkoisen paperin kammo ja miten voitin sen."
"En ole kirjoittanut pitkään aikaan, koska"
"Pieni, mutta tärkeä hetki."
"Onko sanoilla yhä valtaa, kun niiitä on kaikkialla?"
"Kirjoitan öisin."

Sata sanaa: helmi-maaliskuun avauslauseet

Sata sanaa -kirjoitushaaste pyörähti käyntiin kolmisen viikkoa sitten. Muutamia tekstejä olemmekin jo saaneet, kiitos niistä!

Ensimmäisten, 22.2.-15.3. julkaistuista avauslauseista loihdittujen tekstien deadline on 31.3.2017. Täsmälleen sadan sanan mittaiset tekstit pyydämme lähettämään osoitteeseen viitapiiri@gmail.com. Tarkemmat osallistumisohjeet on julkaistu aiemmin, ne löytyvät linkin takaa.

Muistin virkistykseksi ja työtä helpottaaksemme olemme koonneet alle nuo 15.3. mennessä julkaistut sata ensimmäistä avauslausetta. Aloitukseen löytyy siis rutkasti apua!

”En ole kukaan tarinan henkilöistä, vai olenko sittenkin?”
”Maan ylle on heitetty märkä viltti.”
”Tämä on klisee.”
”Yksinäinen puu kaatui metsässä.”
”Saanko lukea tekstisi?”
”Olen näppäimistöä myöten suossa.”
”Oli synkkä ja tyrskyinen yö.”
”Suuren kirjailijan saappaat.”
”Istuin siellä missä ei ole mitään.”
”Tunkekaa se flow perseeseenne.”

"Edelliset minät värjöttelevät räystään alla"
"Vain kyynelpisaran saa aikaan"
"Historiaan töihin"
"Mies hyväilee itseään, nainen tulee esiin"
"Pyörällä sekin jumalatar tuli"
"Peili, josta näkee suurimman pelkonsa"
"Minä olen mielikuvitusystäväsi"
"Ensin vyö, sitten huivi"
"Pakit ja muusa"
"Onomatopoeetikko"

"Ei, ei, ei"
"Teksti on verho"
"Se, joka saa kielensä rullalle"
"Kirjoittaminen on verrattavissa linnunlauluun"
"Kynäilijöiden kynäilijät kokoontuvat"
"Kirjoittavan ihmisen persoona on väistämättä vähintään kaksijakoinen"
"Lumi sataa ja peittää mustat kirjaimet paperilla"
"Tästä lähin kirjoitan punaiselle paperille"
"Joko-Tai oli pieni poika"
"Sinä rakennat paperimassasta saaria"

”Persukalliomme on toisten sanoista tehty”
”Minä olen kaiken velkaa”
”Tavutin ja tavutin”
”Kun sanat loppuivat”
”Kerroinko jo, että”
”Ehkä se johtui siitä, että kahvi oli sekoittanut pääni”
”Kannoin Lidlistä kassillisen kirjaimia”
”Tämä on kirje sinulle”
”Katse paperiin ja”
”Rivien välissä”

"Alussa on sana."
"Kirjoittaminen alkaa siitä, kun lasket kynän paperille tai sormet näppäimistölle."
"Yöllä tunnen toisin."
"Itsensä yli on vaikein päästä."
"Polun päässä on valtameri."
"Ole hiljaa niin sinut huomataan."
"Tässä on paras paikka kirjoittaa."
"Rivien välissä on loputtomasti tilaa."
"Älä kirjoita tästä kenellekään."
"Minun huoneeni on ruttoinen kammio."

"Vihaan kirjoittamista."
"Rakastan kirjoittamista."
"Seinältä Lauri Viita katsoi minua suoraan silmiin."
"Seinällä Eeva-Liiisa Manner näytti nukahtaneen."
"Seinällä Kalle Päätalon silmät sanoivat: et kai ole tosissasi."
"Luin tekstin ääneen ja oksensin."
"Kirje tuntemattomalle."
"Kirjapino kaatui päälleni."
"Tapoin päähenkilöni."
"Katkaisin kynäni."
                  
“Runo on kuin luuydin”
“Paperikieli kastuu kuolasta”
“Haluan olla järvi, jossa nuoret naiset uivat alasti”
“Purressani puren kovaa”
“Laitamyötäinen”
“Amatöörit ja keltanokat kirivät ohi”
“Delete”
“Viime yönä kielot kukkivat verannalla”
“Missä vaiheessa pitäisi tietää, mistä tarina kertoo?”
“Älä kerro tästä kenellekään”

”Tämä tarina ei pääty onnellisesti”
”Tämä tarina ei ole tosi”
”Runo on rakastunut”
”Runo putosi suusta”
”Sanat tapahtuvat”
”On olemassa vain kaksi asiaa, joista kirjoittaa”
”Kirjoittamattomuus…”
”Taistelen sanoja paperille”
”Manner, Viita ja Meri”
”Ajattelen asiat runoksi”

"Hänelle, joka vei kaikki välimerkkini."
"Huudan sinulle, koska"
"Minä olen sinun jumalasi."
"Tarpeettomia sanoja."
"Manifesti kirjoittamisen lopettamiseksi."
"Laulu kuurolle."
"Tunnustuksia tuntemattomalle vihamiehelle."
"Kirjoita tähän kaikki rumat sanat."
"Kirjoita tähän kaikki kauniit sanat."
"Runo kaikista rumista ajatuksistani."

”Ystäväni asuu unessa”
”Kaadettu metsä on tosi synkkää”
”Maanikosta tuli heinikko”
”Korva menee unen viltin alle”
”Nainen on musta maalaus”
”Olen melkein tarpeellinen mies”
”Elävä kesy kivi”
”Tänä aamuna kasvoni valahtivat lattialle”
”Köysi narahti, enkä tiennyt kuuluiko ääni minusta vai jostain muualta”
”Ikaroksen kantapää”

Kirjailijavieraita Viita-akatemiassa

Ville Hytönen

Ville Hytönen on kirjallisuuden moniottelija. Hytönen on verrattain nuoresta iästään huolimatta ennättänyt tehdä lähes kaikkea, mitä kirjallisuuden kentällä on tarjolla. Häntä ajaa eteenpäin intohimo, rohkeus ja ennakkoluulottomuus. Hytösen innostus on tarttuvaa lajia. Villen vierailu Viita-akatemiassa jätti jäljen myös vierailusta raportoivaan Katriina Mujuseen.

Ville Hytönen on kokenut tekijä kirjallisuuden kentällä, sen oppii kuulija hyvin nopeasti. Lukioikäisenä mies perusti Savukeidas Kustannuksen, jota hän on pyörittänyt menestyksekkäästi ystävänsä Erno Selänteen kanssa kuudentoista vuoden ajan. Hän on niin runouden, esseistiikan, kuunnelmien kuin lastenkirjallisuudenkin saralla kunnostautunut kirjailija, joka tunnetaan myös Turun Kirjan talon perustajajäsenenä ja tamperelaisen Tulenkantajien kirjakaupan entisenä omistajana, Tulenkantaja- kirjallisuuspalkinnon perustajana, kirjallisuuskriitikkona sekä residenssi-isäntänä. Erilaisia palkintoehdokkuuksia ja palkintojakin on matkan varrella tarttunut mukaan useampia.

Kuva: Laura Malmivaara

Epäonnistumista ei kannata jäädä murehtimaan

Kuulija ehtii useampaan otteeseen pohtimaan mistä mies löytää ajan ja energian, ennen kaikkea rohkeuden tehdä kaiken sen mitä tekee. Villen intohimo kirjallisuutta ja kirjoittamista kohtaan on hengästyttävän syvää ja inspiroivaa. Häntä ei tunnu lannistavan mikään ja mies puhuukin kaatuneista hankkeista epäonnistumisten sijaan tiettyyn aikaan sidoksissa olevina projekteina, joita ei kannata jäädä murehtimaan. Samaa rohkeutta ja päämäärätietoisuutta toivoisi jokaiselle kirjoittavalle ihmiselle.

Tapa, jolla Ville puhuu kielestä koskettaa minua, joka myös kirjoittajana ja lukijana huomaan rakastuvani kieleen ja sen mahdollisuuksiin aina vain syvemmin. Villen suhteessa kieleen on kuitenkin mutkattomuutta, jota on vaikea olla kadehtimatta. Hän tuntuu menevän sitä kohti samalla varmuudella kuin kaikkea muutakin elämässään. Kieli on miehen käsissä työkalu, käyttöesine, jonka voi muovata tahtoonsa taipuvaksi. Hyvä esimerkki tästä on Hytösen tänä keväänä ilmestyvä romaani Jumalankoirat (Sammakko), 1600-luvun lopun Viroon sijoittuva tarina, jonka kielen äärellä mies vietti vuosia, hioi ja hioi, kunnes löysi täydellisen ilmaisumuodon.

Kiertotietä ei ole

Oma suhteeni kieleen on ristiriitaisempi, jollain tapaa haavoittavakin. Monesti kieli katoaa otteestani kuin omalakinen olento, eikä se aina riitä kuvaamaan sitä mitä tunnen ja ajattelen. Affektit, ruumiin ja mielen rajapinnoilla liikkuvat esikielelliset kokemukset, eivät tahdo taipua kielen muotoon vaikka kuinka toivoisin ja silti juuri ne ovat se olemisen muoto, jonka tahtoisin useimmiten sanoittaa. Ehkä Villen stoalaisesta asenteesta olisi tässä kohtaa hyötyä: Ei ole kiertoteitä. On vain suostuttava työhön, jota maailmojen rakentaminen kielellä vaatii.

Omaa runoilijanuraansa aloittaessaan Ville kertoo menneensä lähikirjastoon ja lukeneensa kaikki hyllyistä löytyvät runoteokset. Jopa omakustanteet. Runouden kirjoittamisesta mies puhuukin taitona, joka opitaan vain runoutta lukemalla. Tästä ajatuksesta on helppo olla samaa mieltä. Ilman runouden lajihistorian, runokielen, – mittojen ja rytmin tuntemusta on vaikeaa, ellei mahdotonta, kirjoittaa runoutta, joka sanoo jotakin uutta ja olennaista ja tekee sen tuoreella tavalla. Lukematta muiden runoja on vaikea löytää omaa ääntään. Niin kuin luovan kirjoittamisen opinnoissa useaan otteeseen kerrataan: Ensin on opittava kirjoittamisen säännöt ja lainalaisuudet voidakseen myöhemmin hylätä ne.

Uutta kannattaa etsiä

Vain kieltä opiskelemalla voi oppia sen mestariksi. Ja sitä Hytönen on. Kielen mestari, miltei taikuri, joka alati etsii uusia sanoja, kirjoittaa muistiin ja kokoaa myöhemmin kielen mosaiikkia, kuhunkin teokseen omanlaistaan. Ville kertoo etsivänsä jatkuvasti uusia haasteita, siirtyvänsä tekstilajista toiseen oppiakseen lisää. Paikallaan pysyminen ei tälle miehelle sovi. Ei varsinkaan kirjoittajana. Tästä voi jokainen viitalainen ottaa oppia. Villen vierailu jättääkin jälkeensä yhtä aikaa sekä hämmentyneen että innostuneen kirjoittajan, joka on tekstinsä äärellä hitusen aiempaa rohkeampi.

Katriina Mujunen

Sata sanaa

                  

Kirjoituskutsu kaikille Viita-akatemialaisille!

Arvon nykyiset ja entiset Viita-akatemialaiset, Suomi täyttää sata vuotta joulukuussa 2017. Se on vähintäänkin sadan sanan arvoinen asia.
 
Tämän kunniaksi pyydämmekin teiltä tasan sadan sanan mittaisen tekstin. Teksti voi olla lajityypiltään ja rakenteeltaan millainen tahansa.

Kirjoitustyötä ryydittämään varustamme teidät avainlauseilla/otsikoilla, jotka ovat nykyisten akatemialaisten käsialaa. Kirjoituksen teemaa ei rajata, mutta kirjoittamista tai kirjallisuutta käsittelevät tekstit ovat suotavia.

 

Näin se toimii:

Viitapiirin Facebookissa julkaistaan avainlauseita kolme kertaa viikossa pitkin kevättä. Avainlauseita on suurin piirtein yhtä monta kuin meitä akatemialaisia kautta historian, reilut kolmesataa.

Löytäessäsi sinua puhuttelevan lauseen, tartu kynään ja loihdi oma, täsmälleen sadan sanan tekstisi. Vain otsikointi on vapaa tästä täsmällisyyden kaulapannasta. Itse leipätekstin tulee olla tasan sata sanaa. Välimerkeistä ei niin väliä.

Koska avainlauseita on viljalti, olemme määritelleet teksteille kolme erillistä määräpäivää. Deadline on ilmoitettu kunkin avainlausejulkaisun yhteydessä. Tätä logiikkaa noudattaen olemme asettaneet osallistumismaksimin: kolme tekstiä per kirjoittaja on ehdoton yläraja.

Lähetä tekstisi otsikolla ‘Sata sanaa’ osoitteeseen viitapiiri@gmail.com. Sekä suoraan viestikenttään kirjoittaminen että liitetiedoston lähettäminen on sallittua. Kerro samalla kuka olet, minä vuosina olit Viita-akatemiassa ja kuka oli opettajasi. Kerro myös, mikä oli oma avainlauseesi, jos asia ei muuten tekstistä ilmene.

Julkaisu

Julkaisemme tekstit Viitapiirin Facebookissa ja myöhemmin useamman tekstin koontana blogissa. Erikseen ja nätisti pyydettäessä voimme julkaista tekstisi myös nimimerkin turvin.

Lisäksi järjestämme myöhemmin sadan sanan liveillan, jossa tekstejä luetaan ääneen. Jos köyhä yhdistyksemme löytää rahoitusta tai mesenaatin, voi jonkinlainen painotuotekin olla mahdollinen.

Tämä kutsu on osoitettu aivan kaikille Viita-akatemiassa opiskelleille. Toivommekin, että levitätte viestiä eteenpäin, jotta jokainen akatemialainen olisi tästä hankkeesta tietoinen. Erityisesti toivomme haasteen tavoittavan myös ne ihmiset, joilla kirjoittaminen on syystä tai toisesta jäänyt Viitavuosien jälkeen taka-alalle.

Voisin lyödä vaikka satasen vetoa, että tästä tulee hieno juttu! Kaikki mukaan!

Pyyn Runoperjantai 10.2. kello 20.00

mediatiedote 6.2.2017

KIRJOITTAJAYHDISTYS VIITAPIIRI ALOITTAA RUNOPERJANTAIDEN SARJAN 10.2. RAVINTOLA PYYSSÄ.

Kuukausittain toistuva kattaus sanataidetta tarjoillaan aina useamman esiintyjän toimesta. Avausillan runoilijat ovat Sauli Salomaa, Maria Saarinen ja Tauno Mathlin. Esitykset alkavat iltakahdeksan tienoilla.

Kyseessä on samalla Ravintola Pyyn yksivuotisjuhlien avaus. Pikkuravintola Pyy tarjoaa rentoa, rehtiä ja konstailematonta ruokaa hyvällä, perinteisellä otteella.
http://ravintolapyy.fi/
Ravintola Pyyn Facebook

Runoperjantain idea on tarjoilla tutumpien nimien lisäksi myös aivan uusia tulokkaita. Haluamme antaa lava-aikaa myös heille, joiden painava sana ei ole vielä kansien kätköissä. Julkaisutoiminta ei ole kriteeri esiintymiselle. Tapahtumasisällöstä vastaa Viitapiiri ry.

http://viitapiiri.blogspot.fi/
https://www.facebook.com/viitapiiri/

SAULI SALOMAA on tamperelainen pirkkalaiskirjailija, joka on Tammerkynän puheenjohtaja ja käynyt Viita-akatemian. Romaanit: Mustareunainen sädekehä (2015) Kyyti (2015). Aforismikokoelma Järkäle (2014) ja viisi runokirjaa 1994 – 2004. Tulossa runoteos Paljon yli huomisen (2017)
 
MARIA SAARINEN (s. 1985) on Viita-akatemian käynyt tamperelainen kirjoittaja ja käsityöläinen, runoilija ja tarinankertoja, joka pitää väreistä, ketuista ja metsien pyhyydestä. Juuri nyt Maria odottelee mieluisia yhteydenottoja kustantajilta.
 
TAUNO MATHLIN (s.1971) on lempääläläinen ammatillinen erityisopettaja. Hän on julkaissut tarinakokoelman Kämmenasukki (2013) ja runokokoelman Keskivuodenaika (2016). Pyyn illassa hän esiintyy Harri Jurvelan säestämänä.


Lisätiedot: Sema Hokkanen (Viitapiiri) 044 3077705 sema.hokkanen@gmail.com
                  Miika Kotti (Ravintola Pyy) 050 3032080 info@ravintolapyy.fi

Kirjailijavieraita Viita-akatemiassa

Vieraana Viita-akatemiassa: Marko Hautala

Marko Hautala on yksi harvoista suomalaisista kauhukirjailijoista ja myös yksi allekirjoittaneen lempikirjoittajista. Kirjailijavierailussaan Viita-akatemiassa hän puhui lähinnä kirjoitusprosessistaan ja oman äänen löytymisestä, teemoista, jotka ovat tärkeitä kaikille kirjoittajille.

Teksti virtaa rehellisyyden voimalla

Hautalan mukaan oma ääni on nimenomaan pakoton ilmaisun tapa, josta syntyvät ikään kuin sivutuotteina juoni ja muut kirjoittajia askarruttavat asiat. Tyyli on Hautalalle ensisijainen ja siihen liittyy tavalla tai toisella vahva omakohtaisuus. Kirjoittajan oma ääni ja omakohtaisuus ovat jotakin ehdottomasti säilytettävää esimerkiksi käännettäessä kirjaa elokuvaksi. Persoonallisuus tekstissä on siis jotakin muuta kuin tapahtumien ketju. Se on sitä, että kirjoittaja ilmaisee itseään.

Kirjoittaja saattaa huomata teeskentelevänsä, vaikka hänen tekstinsä olisikin moitteetonta. Tekstijumi ei tule keskellä inspiraatiota, vaan usein syynä on varkain paikalle hiipinyt teeskentely. Jollakin kirjoittajalla taas saattaa olla vahva kokemus, mutta ei harjaantumista lukemiseen tai kirjoittamiseen liittyen, jolloin kokemusta on vaikeaa ilmaista. Marko Hautala katsoo, että kirjallisen kentän tuntemattomuus ja toisaalta liika oppineisuus ovat kirjoittajien yleisimmät ongelmat, teemat, joiden kanssa kirjailijat kamppailevat.

Marko Hautala: "Jos kirjoittamisessa ei ole mitään järkeä niin missä sitten on?" Kuva: Janne Kauranen

Kirjoittamista tulisikin pitää yllä koko ajan ilman katkoksia, jotta siitä tulisi toinen luonto, tapa olla. Tulkitsen, että toiminnallisuus on melkeinpä ajattelua tärkeämpää. Hautala katsoo, että jos kirjoittaja yrittää miellyttää liian montaa lukijaa, tapahtuu usein niin, ettei teksti miellytä oikein ketään. Toisin sanoen kukaan ei saa kokemustasolla tekstistä kovin paljon irti.

Kirjoittaminen ei ole ongelmatonta edes oman äänen löytyessä, toteaa Hautala. Mutta kun oma ilmaisukanava on auennut, ei tekstin kanssa tarvitse koko ajan taistella ja teksti virtaa. Omakohtaisen ilmaisun avulla ihminen voi kestää vaikeitakin asioita elämässään, jolloin kirjoittamisella on myös suuri parantava merkitys.

Kummalliset asiat innoittavat

Jos kirjoittamisen riemu löytyy, sitä on vaalittava ensisijaisesti. Marko Hautala on huomannut, etteivät mitkään ulkoapäin tulevat ärsykkeet, esimerkiksi kehut, tuota samanlaista riemua. Kehuista syntyvä riemu on aina hiukan keinotekoista, mutta kirjoittamisen ilo ja pelottomuus ovat jotakin aitoa. Kirjoittajan ei koskaan pitäisi ruveta ajattelemaan liian realistisesti eikä antaa loogisten tosiseikkojen häiritä, sillä omaa kirjoittamista ja siitä syntyvää iloa on helppoa mitätöidä. Tämä johtaa pessimistisiin ja itsetuhoisiin ajatuksiin: jos kirjoittamisessa ei ole mitään järkeä niin missä sitten on, kysyy Hautala. On ymmärrettävä, ettei oma kirja voi merkitä muille täysin samaa kuin se merkitsee kirjoittajalle itselleen, mutta ei sen tarvitse antaa lannistaa kirjoittamisen iloa.

Marko Hautalan tekstien alkupiste löytyy yleensä havaintojen ylijäämästä, kiinnostuksesta epäkäytännöllisiä ja "”vääriä"” asioita kohtaan. Inspiraatio herää ihmetyksestä: miksi tällaistakin on olemassa? Miksi on olemassa itsensä valaisevia syvänmeren kaloja, jotka räjähtävät pinnalle joutuessaan? Miksi joillakin koirilla on valkoiset täplät silmiensä yläpuolella? No, luonnontieteellä on toki selitykset näillekin, mutta ei se välttämättä silti vähennä kirjoittajan ihmetystä. Hautala toteaa, ettei hän jaksaisi kirjoittaa asioista, jotka hän ymmärtää.

Marko Hautalan mysteeriestetiikkaan liittyy sekin, ettei kirjoissa hänen mielestään tulisi olla lukittua poliittista sanomaa, vaan sen olisi hyvä olla tulkinnanvaraista.  Hautala yhtyy myös Tommi Melenderin näkemykseen siitä, että loput ovat yliarvostettuja. Kaikki mielenkiintoiset asiat ovat yleensä tapahtuneet jo tarinan puolen välin jälkeen. Vaikka lopussa viisi palloa kymmenestä jäisi ilmaan, on sekin parempi kuin laittaa ne väkisin paikoilleen, katsoo kauhukirjailija. Alku sen sijaan on tärkeä, jotta lukija jäisi koukkuun siihen peliin, jota hän pelaa kirjoittajan kanssa.

Heikkoudet voivat olla vahvuuksia

Hautalalla itsellään on viha-rakkaussuhde juoneen. Pystyn samaistumaan tähän itsekin. Intuitio on intuitiiviselle kirjoittajalle tärkein työkalu ja tekstin tuottaja, mutta jatkuva jonkinasteinen kamppailu juonen kanssa estää tekstiä leviämästä liikaa.

Hautalan kirjoittamiselle tärkeitä asioita ovat myös oma tila sekä alkukuvat. Jos sanat menevät jumiin, yrittää kirjoittaja lähestyä asiaa kuvien kautta. Oikean aivopuoliskon materiaalia ovat kuvat, myös erilaiset uhkakuvat ja sanattomat pelot. Vasemman aivopuoliskon tehtäväksi jää sitten näiden kuvien analysointi ja kielelliseen muotoon muuttaminen. Myös musiikki ja erilaiset äänimaailmat ovat Hautalalle tärkeitä.

Joskus kirjoittajan "heikkoudet" ovat samalla vahvuuksia. Hautala kertoo, että kalan toistuvia kuvia hänen kirjoissaan on kritisoitu, mutta toisaalta se on osa hänen tyyliään. Kun hän yrittää olla kirjoittamatta kaloista, silloin kalan kuva varioituu uudella ja luovalla tavalla, mutta yleensä se toistuu aina jollakin tavalla, tarkoituksettomastikin. Minustakin visuaalisuus ja erilaiset kaloihin ja muuhun pinnanalaiseen elämään liittyvät kuvat, samoin kuin lyyriset kielikuvat ja kuvat sanojen muodossa, ovat Hautalan kirjoissa kaikkein maagisinta ja hienointa.

Mirka Korhola

 Marko Hautalan blogi

Kirjailijavieraita Viita-Akatemiassa

Vieraana Viita-Akatemiassa: Jyrki Vainonen 

Viita-akatemian kolmivuotisessa kirjoittajakoulussa pääpaino on oman ilmaisun löytämisessä. Kirjoittajan urallaan jo pidemmälle päässeillä on tarjota vinkkejä, joilla välttää pahimmat karikot. Maasto ei ole kartoittamaton. Monelle opiskelijalle parasta antia ovatkin kirjailijavierailut.

Kirjoittaminen on paitsi teknistä osaamista myös löytöretkeä. Reitit tuntemattomaan ja ennakoimattomaan ovat  olennaisia ja välttämättömiä. Todellinen koetus piilee tällaisen reissun sanallistamisessa. Viita-akatemian opiskelija Mirka Korhola kertoo kirjoituksessaan Jyrki Vainosen piipahduksesta akatemiassa. Vierailun keskiöön nousi tietoisen minän ja alitajuisen hedelmällinen ja haastava suhde.

Kuva: Marjaana Malkamäki

Jyrki Vainonen on kirjailija, kirjoittamisen opettaja ja kirjailijaliiton puheenjohtaja. Hän katsoo pitkän kirjoittajanuransa alkaneen 70-luvun lopulla, Paljastava jalanjälki nimisen punkyhtyeen sanoituksista. Yhtyeen katsottiin soittavan psykoanalyysirokkia, jäsenten edes ymmärtämättä mitä se tarkoitti. Punk-kapinan herääminen oli ensimmäinen ratkaiseva käänne kirjailijan polulla. Sanoituksia seurasivat novellit, joita tuleva kirjailija kirjoitti työskennellessään hotellialalla Imatralla. Vainoselle luvattiin palkankorotusta, mutta hän valitsi mieluummin kirjallisuustieteen opiskelun Tampereen yliopistossa vuonna 1989.

Väsymyksestä valaistuminen

Vainonen otaksui, että kirjallisuuden opiskelua seuraisi kirjailijuus ikään kuin itsestään, mutta hän ymmärsi pian, ettei niin välttämättä kaikille käynytkään. Mutta kuten Vainonen nyt jälkeenpäin asiaa ajattelee, on lukeminen kuitenkin jo puolet kirjoittamisesta. Hän kirjoittikin paljon novelleja opiskeluaikanaan. Novellit olivat muodikkaan realistisia, Vainosen itsensä mukaan pikkunäppäriä. Niistä tuntui puuttuvan jotain, mutta kirjoittaja ei vain tiennyt mitä.

Eräällä Maila-Katriina Tuomisen taidehistorialuennolla tapahtui taas yksi merkittävä käänne. Edellisillan juhlimisesta väsynyt Vainonen hakeutui suuren luentosalin takariviin nukkumaan. Etuseinään heijastui toinen toistaan synkeämpiä kuvia maalauksista, jotka eivät innoittaneet kirjoittajaa millään lailla. Sitten Vainonen näki kuvan, jonka valo herätti hänet. Se oli Salvador Dalin Ajan kuluminen valuvine kelloineen. Kirjoittaja katsoi maalausta ja sanoi itselleen: "Tämä on totta."

Vainonen ymmärsi, että tekstikin voisi olla Dalin maalauksen kaltainen. Parin seuraavan viikon aikana Vainonen alkoi kirjoittaa hänelle ominaisiksi muodostuneita, kummallisia ja surrealistisia tarinoita. Hän huomasi jonkin kirjoittavan hänen kauttaan.

Ego luovan minän suojelijana

Myöhemmin Vainonen on nähnyt, että se jokin joka kirjoitti hänen lävitseen, oli hänen alitajuntansa ja unimaailmansa, jossa kaikki oli totta ilman mitään salaisuuksia. Tällä psykoanalyyttisella ulottuvuudella onkin suuri merkitys Jyrki Vainosen omassa opetusfilosofiassa. Tässä filosofiassa kirjoittaja jakautuu egoon eli tietoiseen minään, ja luovaan, alitajuiseen minään egon kuoren sisällä. Kirjoittaja tarvitsee näitä molempia, mutta tärkeintä onkin viisas suhtautuminen niihin.

Luovan minän tehtävänä on kirjoittaa rehellisesti ja huolettomasti, kun taas ego seuraa kirjoitustapahtumaa ja pyrkii muokkaamaan tekstit luettaviksi. Egon heikkoutena on kuitenkin se, että se asettuu helposti voittajien ja kriitikoiden puolelle, jolloin sen suhde luovaan, ehkä jopa pilkattuun minään saattaa muodostua rankaisevaksi. Tästä seuraa luonnollisestikin luovuuden kuihtuminen. Vainosen mukaan egon tehtävänä olisi pikemminkin luovan minän suojeleminen, kehujen ja torujen annostelu sopivassa, rakentavassa suhteessa.

Kirjoittaminen on alitajuisen muokkaamista ymmärrettäviin uomiiin

Seikkailijat ja suunnittelijat

Kirjailijavierailun aikana puheeksi nousivat suunnittelijat ja seikkailijakirjoittajat, ja Vainonen totesi olevansa seikkailija. Toisaalta hän pohti, että suunnittelijoiden ja seikkailijoiden piirteet väkisinkin yhdistyvät prosessin edetessä. Kirjoittamisen lähtökohdat ovat ehkä erilaiset: suunnittelijan on rakennettava kaavionsa, jotta hän tuntisi olonsa turvalliseksi. Seikkailija alkaa kirjoittaa tietämättä yhtään mitä on tekemässä. Kuitenkin jokainen seikkailija joutuu jossain vaiheessa prosessia myös järjestelemään tuotoksiaan ja suunnittelija puolestaan ajautuu sivupoluille.

Olipa lähestymistapa mikä hyvänsä, on kirjoittaminen aina jollain lailla hankalaa ja ristiriitaista, tietenkin! Ilman ristiriitoja mitään ei syntyisi, katsoo Vainonen Sigmund Freudiin viitaten.

Kustantamon ovi aukesi hitaasti

Vainosen 90-luvun alkupuolella kirjoittamien, surrealististen novellien tie kirjaksi muodostui tuskallisen pitkäksi. Kirjoittaja lähetti tekstejään moneen suurempaan kustantamoon, mutta julkaisupäätökset olivat kielteisiä.

Yhdeksän vuoden kuluttua ensimmäisten tekstien lähettämisestä Loki-kirjat kiinnostui novelleista. Vainonen suhtautui epäilevästi pieneen kustantamoon eikä ollut julkaisupäätöksestä järin innoissaan. Julkaistulla novellikokoelmallaan Tutkimusmatkailija ja muita tarinoita Vainonen kuitenkin voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon vuonna 1999. Tämä avasi monia ovia uraansa aloittelevalle kirjailijalle, joka oli jo luopunut haaveistaan ja punnitsi uraansa Jonathan Swift -tutkijana.

Vainonen kiittelee jälkeenpäin Loki-kirjoja hyvästä ja asiantuntevasta kohtelusta. Hän sanoo, että ilman Niko Aulaa hänestä ei olisi tullut kirjailijaa.

Jyrki Vainonen kuvaa menestyksen kihonneen hetkellisesti hattuun, kun vuosien turhautuminen viimein purkautui. Hän uskoo, että ego kaipaa huomiota, jota sen olisi hyvä saada kohtuullisissa määrin. Liiallinen huomio tekee helposti riippuvaiseksi, pohtii Vainonen. Mutta ehdottomasti kirjoittaja tarvitsee ainakin nöyryyttä, joka toki ajan kuluessa onneksi kehittyykin. Myös kateus on yksi egon heikkouksista.

Viisas ego suodattaa kehuja luovalle minälle, joka niitä ansaitseekin. Viisas ego myös kestää haukkuja ja käsittelee niitä suojellakseen luovaa minää, pikkutyyppiä.

Ilman rehellisyyttä kirjoittamiseen jää sydämen mentävä aukko

Samalla tavalla kuin Vainonen huudahti mielessään "Totta!" Dalin kelloja katsellessaan, minäkin samaistuin Vainosen ajatuksiin kummallisen kirjoittamisesta. Samalla tavalla koen, että minun on oltava rehellinen, vaikka hävettäisikin, sillä muuten kirjoittamisesta ei tule mitään. Muuten kirjoittamiseen jää sydämen mentävä aukko.

Olen pohtinut myös paljon sitä, miten suhtaudun itseeni kirjoittajana. Samaistunko palautteeseen? Olenko surkea silloin kun joku sanoo niin, onnistunko vain palautteen kautta? Mielestäni Jyrki Vainosen ajatukset luovan minän suojelemisesta ovat äärimmäisen viisaita. Kirjoitan, koska pikkutyyppi sisälläni haluaa kirjoittaa. Ehkä kirjoitan myös siksi, ettei egoni keksi mitään omasta mielestään järkevämpääkään tekemistä.

                                                                                        Mirka Korhola


Jyrki Vainosen esittelysivu Kirja-Sammossa

Sakari Katajamäki

Mitä varten kirjoitan Lauri Viidasta?

Lauri Viitaa (1916–1965) pyydettiin 1960-luvun alussa kirjoittamaan Uuden Suomen juttusarjaan Kirjailijaimme puheenvuoroja. Sarjaa toimittaneelta Mirjam Polkuselta Viita sai otsikoksi ”Mitä varten kirjoitan”.

Aihe taipui kypsään ikään ehtineen kirjailijan käsissä runomuotoiseksi puheenvuoroksi, joka käsittelee aihetta laajimmalla mahdollisella tavalla: kirjailijuutta, kieltä ja kirjallista kulttuuria. Runo alkaa kirjallisuuden perusteista, etenee kirjoittamisen pakkoon ja päättyy mainiosti:

Hyvät Ihmiset!
Älkää miettikö, onko tämä runoa vai proosaa.
Älkää kysykö, vihaanko tyhjää tilaa.
Älkää ajatelko mitään, ennen kuin olette nähneet painokoneen.
( – – )
Minä rupesin kirjoittamaan.
Oli pakko.
Kirjoitan elääkseni.
( – – )
Niin, hyvät Ihmiset, minä olen mainio mies. (Uusi Suomi 26.3.1961)

Saman vuoden marraskuussa WSOY julkaisi tekstin Suutarikin, suuri viisas -kokoelmassa.

Kun minua pyydettiin kirjoittamaan Viitapiirin Runopiha-tapahtumaan henkilökohtaisesta suhteestani Viitaan, tämä runo tuli ensinnä mieleeni. Muutetaanpa siis Viidan saamaa otsikkoa hieman: Mitä varten kirjoitan Lauri Viidasta?

 * * *

Lauri Viita astui elämääni lukiolaisena, kun minulle ja kolmelle muulle pojalle annettiin esitelmän aiheeksi Viidan Moreeni. Muistiin on jäänyt vain se, että minä luin näytteeksi romaanin alkuvyörytystä ja muut lausuivat kuorossa aksentteja joihinkin sanoihin. Polut liittyivät polkuihin, PUROT yhtyivät puroihin, eteenPÄIN, alasPÄIN! Tiet levenivät, VIRRAT vahvistuivat. Yhä isompia, yhä RASKAAMPIA kuormia ne kykenivät kuljettamaan...



Uteliaisuuteni heräsi, pian luin Betonimyllärin. Viidan Kootut runot tarttuivat käteeni, kun aloin opiskella kirjallisuutta yliopistossa. Muistan, että tuolloin, kesällä 1994, erityisesti Kukunor herätti mielenkiintoni. Silloin en osannut aavistaa, että jonain päivänä kirjoittaisin neljäsataasivuisen kirjan noista arvoituksellisista peikoista ja heidän uniretkistään.

Tutustuessani Viitaan tunsin Tampereelta lähinnä Näsinneulan ja Särkänniemen. Sitä vaikuttavampaa oli, kun pääsin 1996 kirjanmyyntikeikalle Tampere-talolle. Kesäiltana sain kulkea Pispalanharjulla ja katsella Viidan maisemia.

Viidassa minua ovat kiehtoneet erityisesti hänen kielellinen virtuositeettinsa ja jännitteet, jotka liittyvät esimerkiksi vahvuuden ja herkkyyden yhdistelyyn sekä huumorin ja vakavuuden vaihdoksiin. Tutkijanmieltäni on kiinnostanut, miten Viita käyttää perinteisiä runoilmaisun keinoja hienovaraisesti merkitysten luomiseen.

Viitaa tutkiessa olen päässyt tekemään salapoliisityötä etsiessäni runoja antologiaan Ne runot, jotka jäivät (WSOY 2016) ja selvittäessäni käsikirjoituksia vertaillen, millä tavoilla hän on muokannut Entäs sitten, Leevin romaaniksi alkuperäisen näytelmäkäsikirjoituksen pohjalta. Tämäntapaisilla tutkimusmatkoilla olen saanut tutustua moneen Viidan aikalaiseen, sukulaiseen ja harrastajaan.

 * * *

Viidan kuuluisien sanojen mukaan kaikki, mitä hänessä tapahtui, tapahtui Pispalassa. Viidan kirjoittamat kirjat ovat samaan tapaan kulkeneet mukanani henkisenä pääomana, matkalukemisena ja tutkimuskohteena ties minne.

Muutama vuosi sitten pääsin pohjalaisella Syrin kylällä mökille, joka sijaitsi joen rannassa. Heti soi mielessäni yksi lempirunoistani Viidalta, se jossa virtaa se joki, alla kumpareen. Viidasta on muodostunut elämän mittatikku, johon verraten tarkkailen kirjallisuutta ja maailmaa.

Esitelmämatkoille Viita on vienyt minua ainakin Amsterdamiin, Kuopioon, Poriin ja Tukholmaan. Kerran matkustin junalla Vilnasta Euroopan poikki Saarbrückeniin. Matka sujui nopeasti, kun mukana oli Kukunor, jonka luin moneen kertaan kynä viuhuten.

Lauri Viidassa riittää tulkittavaa ja tutkittavaa nykyisille ja tulevillekin lukija- ja tutkijapolville. Hänestä on palkitsevaa puhua ja kirjoittaa, koska eri ikäiset lukijat tuntuvat aina olevan kiinnostuneita Pispalan runoilijan mietteistä. Jopa vanhemmat miehet, jotka muuten eivät välttämättä lue runoutta, ovat innoissaan ”Betonimyllärin” ja muiden klassikoiden runoilijasta.

Niin, hyvät lukijat, Lauri Viita on mainio mies!

Muualla verkossa:

Sakari Katajamäen julkaisuja

Kukunor. Uni ja nonsensekirjallisuuden traditio Lauri Viidan runoelmassa. Ntamo 2016.

Viita, Lauri, Ne runot, jotka jäivät. Runoja kokoelmien ulkopuolelta. Toim. Sakari Katajamäki. WSOY 2016.

Kukunorista Aristoteleen kantapäässä

Kukunorista SKS:n Vähäisiä lisiä -blogissa

Runopihan artistivieras Nicolas Kivilinna

Nicolas Kivilinna, lauluntekijä

Nicolas Kivilinna on nuori, tamperelaistunut folkmuusikko. Mies on sanalla sanoen mukava heppu. Olemus on välitön, nuoresta uhosta saatikka dekadenssista ei ole havaittavissa rahtuakaan. Keskustelin Nicolaksen kanssa Runopihan alla musiikista, runoudesta, hiukan jopa liikunnasta. 

Kivilinnan debyyttilevytys kertoo ehkä jotain olennaista miehen tavasta tehdä ja nähdä asiat. Nicolas tarttui Eino Leinon säkeisiin ja kaiversi ne levylautaselle tavalla, joka toi pilkahduksen uudenlaista valoa kansallisrunoilijan tuotantoon Vesa-Matti Loirin järkälemäisen varjon takaa. Esikois-EP oli sinänsä musiikillisesti varsin perinteinen, mutta oli häkellyttävää, miten suvereenisti ja tuoreella tavalla tuolloin parikymppinen laulaja otti kansalliset gigantit haltuunsa. Levytyksessä ei löytynyt paljon mitään ennen kokematonta ja silti se kuulosti uudelta.

Viime vuonna Nicolas julkaisi ensimmäisen täyspitkänsä Joka laulun laulaa vaan, joka sai hyviä arvosteluja ja keräsi kuuntelijoita yli genrerajojen. Sekin on omalla tavallaan hämmentävää, koska nykyistä musiikkiskeneä pidetään pitkälti pirstaloituneena ja ns. yleistä makua ei kai pitäisi enää olla edes olemassa. 

Toukokuussa runosovitusten sarja sai jatkoa. Nyt Kivilinna koettelee voimiaan koko Pispalan harjun leveydeltä, kun ääninauhalle on taltioitu otteita Lauri Viidan tuotannosta.

Tänä vuonna vietetään Lauri Viidan juhlavuotta. Mitä Viidan löytäminen merkitsi sinulle henkilökohtaisesti?

- Sävelsin sekä Leino- että Viitabiisit noin kolme vuotta sitten. Viita jäi hiukan Leinon varjoon, ihan jo siksikin, että Leino-EP julkaistiin paljon aiemmin. Leino on minulle henkilökohtaisempi, mutta Viidassa kiehtoo erityisesti kieli ja rytmi sekä asenne. Viidan kielessä on hiukan sellaista Little Richard -tyylistä Wop bop a loo bop -meinikiä. Se vaan soundaa ihan älyttömän hyvältä ja on melkein kuin englanninkielistä rockmusaa! Mutta pitää muistaa, että Viidan tekstissä on myös äärettömän painava sisältö.

- Luulen että Viita on ollut avoin ja ennakkoluuloton mieli, etenkin kun miettii runojen tekoajankohtaa. Viita pysyi perinteisen muodon sisällä, mutta rusikoi sen sisältä käsin.

Lainautumista ja uusiutumista

Myös Kivilinnalle itselleen perinne on tärkeää. Hän ei korosta omaa rooliaan musiikintekijänä, vaan vaikuttaa kiitolliselta siitä, että on mukana rakentamassa jotakin kestävää, jopa ikiaikaista. Kappaleesta En etsi valtaa enkä loistoa löytyy seuraavat säkeet:”En kaipaa mainetta, en mammonaa, en mitään tätä parempaa/ En tahdo olla osa legendaa/ Mä haluun olla laulaja, joka laulun laulaa vaan/ jonka aika sitten joskus unohtaa”.

- Yksi mun isoista esikuvista on Pete Seeger. Seegerillä kysymys oli aina musiikista, hän vaikutti lämpimän nöyrältä tyypiltä. Mua viehättää ajatus lauluntekijöiden jatkumosta: otetaan jotain, lisätään siihen omastaan ja annetaan eteenpäin. Ehkä joku löytää tulevaisuudesta myös minusta jotain ja pitää jatkumoa taas vuorostaan elävänä.

Lainautumista ja uusiutumista tapahtuu paitsi ajallisessa, myös alueellisessa jatkumossa.

- Tampereella on jotenkin hassu ilmapiiri tässä mielessä. Jukka Nousiainen kertoi jälkeenpäin innostuneensa mun Leino-levystä, etenkin siitä ajatuksesta, että yksin voi tehdä bändilevyn. Kun minä vuorostani olin kuullut Jukan Huonoa seuraa -levyn, ajattelin: ei vitsit, mä haluun tehdä myös näin! Laulun laulaa vaan LP:ni syntyi sitten osin Nousiaisen inspiroimana. Enkä missään kohtaa tiennyt, että Nousiainen oli ajatellut samoin mun Leino-EP:stä!

Matkamies maan

Edellä mainitusta tulee hiukan mieleen kansanrunous. Kansanrunous on ilmaisumuoto, jossa taide itsessään säilyy jälkipolville, mutta persoonat häipyvät vääjäämättä unholaan. Nicolas Kivilinna teki toukokuun lopulla pyöräretken yli Suomineidon leveiden lanteiden. Matkan päätöspiste löytyi Pohjois-Karjalan salomailta.

Itä-Suomi on vanhaa runonlaulajien maata. Tuntuiko reissatessa, että tässä ollaan suomalais-ugrilaisen laulajaperinteen alkukodissa?

- Viime vuonna mietin, että olisi mukava käydä esiintymässä sellaisissa paikoissa, joissa ei ikinä muuten tulisi käytyä. Se oli vähän koko matkaidean alku. Itä-Suomessa vastaan tuli paikkoja kuten Parppeinvaaran Runokylä, johon pitää ottaa yhteyttä. Matkan varrella tuli jo sovittuakin muutama keikka, joten kunhan proggis muodostuu valmiiksi, on jo varmoja esiintymispaikkoja tiedossa, Nicolas naurahtaa.

Myös matkan aikana tunne jatkumolla olosta sai uutta merkitystä.

- Isän puolen suku on Itä-Suomesta kotoisin. En ollut koskaan ennen oikein tajunnut, kuinka paljon laulu ja runonlausunta on ollut suvussa läsnä. Varsinaisia muusikkoja ei ole, mutta laulu ja runo on ollut aina. Ukillanikin löytyi aivan joka tilanteeseen jokin runo, vaikka muisti alkoi muuten reistailla.

Pyöräreissu oli pituudeltaan 650 kilometriä. Mitä reitin varrelta tarttui mukaan?

- Matka antoi paljon ajateltavaa ja tyhjensi samalla mielen hyvällä tavalla. Kirjoitin sekä matkabiisejä että matkapäiväkirjaa. Liikkuminen on luomisen kannalta tosi hedelmällistä. Minulla oli pyöräillessä nauhuri ohjaustangon pussukassa kovassa käytössä. Tallennustila loppui kesken, kun tuli selitettyä niin paljon juttuja. Pyöräily on kevyttä liikunta ja jättää aikaa oikeastaan pelkkään ajatteluun.

- Noiden kappaleiden myötä on syntymässä hiukan vahingossa uusi akustispainotteinen kokoonpano. Mukana on kaikkia jänniä pikkusoittimia, jotka sopivat matkaamisen tee-se-itse -henkeen. Mulla olisi haaveena yhdistää matkabiisit ja -päiväkirja jollain tapaa yhteen. Sen näkee vielä sitten, mitä tuosta syntyy.

”Se tyyppi, joka esittää Nicolas Kivilinnan musiikkia”

Nicolas Kivilinna on esiintynyt sekä pienillä että isommilla estradeilla. Valtaosa keikoista on ollut sooloesiintymisiä, mutta repertuaarissa on myös tiukasti soitettuja vetoja bändin kera. Kivilinna asettuu laulaja-lauluntekijöiden pitkälle jatkumolle luontevalla itsevarmuudella. Yksi syy tähän saattaa olla se, että Kivilinna korostaa musiikin omaehtoista luovaa pohjavirtaa, johon yksittäinen tekijä huuhtoutuu. Mutta persoonat eivät kuitenkaan haihdu, päinvastoin. Kivilinnan esiintymiset ovat vahva todiste tästä.

Lavaolemuksesi on aina välitön ja hyväntuulinen ympäristöstä riippumatta. Onko musiikki sinulle ennen kaikkea läsnäoloa ihmisten keskuudessa?

- Olen aiemmin ajatellut, että olen vain joku tyyppi, joka esittää säveltäjä Nicolas Kivilinnan musiikkia – periaatteessa se voisi olla joku muukin. Mutta kun olen huomannut, miten ihmiset ovat keikoilla mukana, on suhtautuminen jotenkin alitajuisesti muuttunut. Ehkä livekeikalla pystyy tehokkaasti välittämään aika siistejäkin juttuja. Esimerkiksi Leino- ja Viitalauluja äänittäessäni ajattelin, että olisi aika mukava, jos mun musiikkini kautta porukka löytäisi jotain hienoa.

- Tärkeintä on se, että nauttii musiikin tekemisestä. Minulla on ollut siitä kiva tilanne, että olen saanut musiikkia julkaistua ja ihmiset ovat löytäneet sen – se on ollut pitkälti omakustanteista, jolloin olen saanut tehdä omaa juttuani juuri niin kuin haluan.

Livekokemuksessa Nicolakselle on tärkeää se, että homma ei ajaudu liian tuttuihin uomiin. Musiikin tulee virrata vapaana, omaa reittiään etsien.

- Musiikki pysyy tuoreena, kun voi olla monenlaisessa mukana. En pääse puhtaimpaan esiintymistilaani, jos teen samaa asiaa liian kauan. Keskittyminen harhautuu ja olo tulee jotenkin liian tietoiseksi. Pitää olla pientä haastetta. Parhaimmillaan pääsee tilaan, jossa on samaan aikaan sekä tosi skarppina että täysin musiikin vietävissä, eikä ajattele oikeastaan yhtään mitään.

- Viime kesän bändikeikka YO-talolla painui mieleen. Paikka oli sullottuna väkeä. Meininki oli jotenkin fanaattinen; tajusin ekan kerran, miksi jotkut ihmiset jäävät koukkuun esiintymiseen ja sen antamaan vuorovaikutukseen. Se oli jopa vähän pelottavaa, mutta tosi siistiä. Ja hurmoksen lisäksi kuitenkin myös soitimme paremmin kuin koskaan.

Langat omissa käsissä

Musiikkiteollisuus on jo pitkään ollut murroksessa. Etenkin perinteinen levymyynti on menettänyt merkitystään, ainakin kansallisilla markkinoilla ja rock/popmusiikissa erityisesti. Takavuosina Kivilinna olisi jo aikapäivää sitten signattu isolle levy-yhtiölle. 

Onko nykytilanne muusikolle erityisen haasteellinen?

- Vaikea sanoa, koska en ole elänyt muunlaista aikakautta. Päätös pysyä isompien yhtiöiden ulkopuolella on ollut aika tietoinen. Jonain päämääränä on joskus tehdä todella hyvin tuotettu lauluntekijälevy, hiukan kuten J. Karjalaisen Et ole yksin. Se pitää kuitenkin ansaita ja tietää, mitä tapahtuu. Monen hyvänkin bändin tuho on ollut se, että he ovat tehneet liian aikaisessa vaiheessa asioita, joita eivät vielä osaa. Esimerkiksi Viita-laulut tein jo vuosia sitten, mutta levytin ne vasta nyt, koska en aiemmin kokenut olevani laulaja tai muusikkona riittävän valmis.
- Toisaalta myös pidän siitä, että kaikki ovat langat käsissäni: mulla on oma toiminimi, tykkään hoitaa alv-hommat ja muun paperisodan. Se on jopa jotenkin leppoisaa puuhaa. Sitä paitsi jos mä myyn varmasti vaikkapa tuhat levyä, ei ole paljon järkeä maksaa muiden asioiden hoidosta ulkopuolisille tahoille, jotka myisi vain saman verran.

Kirjailija Kivilinna?

Musiikin lisäksi Nicolaksella on omat tavoitteensa myös sanataiteen parissa. Kirjailijan uran kannalta sukunimi Kivilinna on suorastaan tuplasti enteellinen. Itse asiassa yksi teos on jo saatettu lähes painovalmiiksi, mutta ainakaan vielä ei ole sen julkaisun aika. 

- Viime vuonna huutelin Facebookissa runokokoelmastani, tein siitä muutaman koevedoksenkin. En kuitenkaan kokenut tarpeelliseksi tuoda sitä julkaistavaksi, koska minulta ilmestyi tuolloin debyytti-LP. Kokoelma oli itselleni ikään kuin ensimmäinen askel, nimikin on Näin se alkaa. Voi olla, että sille tulee myöhemmin aikansa tai sitten mennään eteenpäin ja ohi. Nyt olen keskittynyt enemmän proosaan. Mielessä on muutama tarinaidea, joita olen miettinyt tosi paljon. Olen hakenut oikeaa ilmaisutapaa ja tuntuu että matkapäiväkirja avasi jotakin sen suhteen. Nyt on hyvä kirjoitussyke päällä.

Omakustanteisuus on musiikin saralta tuttu toimintatapa Kivilinnalle. Kirjallisuuden kentillä omakustanteita kohdellaan usein lähes patologisesti. Ehkä olisi syytä muuttaa käsityksiä tämänkin suhteen, koska toimintaympäristö ja ansaintalogiikka ovat myös kirjallisuuden saralla murroksessa. Etenkin runous painii hiukan samanlaisten haasteiden kanssa kuin musiikki: kokoelmia myydään vähän, suuret kustannustalot eivät panosta runoihin. Toisaalta julkaisunimikkeitä on vuosittain paljon laidasta laitaan. 

Tulisiko mielestäsi myös nykyrunouden jalkautua entistä voimakkaammin sinne, missä ihmiset jo valmiiksi liikkuvat? 

- En ole ihan ajan tasalla nykyrunouden tilasta. Sellainen tuntuma mulla on, että se on aika kokeellista ja subjektiivista. Sellaista runoutta, johon on helppo päästä sisään, ei ehkä tehdä kauheasti. Osasyy on varmaankin se, että runous halutaankin pitää epäkaupallisena. Myös musiikissa on hiukan samaa: jotkut eivät halua laittaa musiikkiaan Spotifyhin, pitää yllä Facebook-sivuja ja näin. Silloin niitä hyviäkin juttuja on hankala löytää. Ymmärrän kyllä tämänkin, mutta on silti sääli löytää upea bändi, jota ei voi kuunnella oikein mistään.

Juuri nyt pitäisi olla runon hetki

- Puhuin juuri Martikaisen Jarkon kanssa, että runouden tulisi kaiken järjen mukaan olla juuri nyt in, kun on Twitterit ja muuta lyhyttä ilmaisua. Ehkä runous vaatii kuitenkin sellaista oivaltamista, että siihen ei haluta tai osata pysähtyä. Luulen, että runoakin pystyttäisiin paremmin kauppaamaan. Mä puen runoja musiikiksi ja tosi moni on löytänyt Leinon ja Viidan niiden kautta. Se on tavallaan tuotteistamista, mutta ihmisiä se vaikuttaa kiinnostavan ja tavoittavan. Moni runoja tuntematon on sanonut, että tehtäisiinpä nykyäänkin tällaista.

Nicolas opiskelee luovaa kirjoittamista Viita-akatemiassa, nyt opintoja on takana yksi lukuvuosi.

- En ole ensimmäisenä vuotena oikein ehtinyt viedä omia tekstejäni ryhmän käsittelyyn, mutta syksyksi on paljon vietävää. Mulle ei ole oikein luontaista näyttää keskeneräisiä juttuja ulkopuolisille, päinvastoin. On ollut kiva kuulla, miten eri tapoja ihmisillä on kirjoittaa. 

- Kirjailijavierailut ovat olleet antoisia, on päässyt tutustumaan kirjailijan ammattiin ja ammatin mahdollisuuksiin. Vieraista Juha Hurme taisi puhua kaksi ja puoli tuntia, aloittaen siitä, miten maailmankaikkeus on saanut alkunsa! Hurmeesta ja Martikaisesta nousee jotenkin mieleen kuva Lauri Viidasta, joka puhui paljon ja piti monologeja. Heitä kuunnellessaan ei muille jää sanan sijaa, mutta sillä ei ole väliä, koska he ovat niin hiton hyviä puhujia.

Lopuksi henkilökohtaista

Runopihan tämän vuoden teema on "henkilökohtaista". Nicolaksen kanssa käydyn keskustelun jälkeen minua – maailmaan väsynyttä ex-punkkaria – jäi vaivaamaan kysymys: voisiko vivahde tervejärkistä konservatiivisuutta pelastaa rockin tai jopa runouden? Miksi on esimerkiksi niin, ettei yksikään vakavasti otettava runoraati juuri koskaan palkitse puhdasriimistä ja vaikkapa puhtaasti luontokuvista elävää runoutta? Ja miksi kaikki perinteinen tuomitaan niin helposti pelkäksi pastissiksi?

Aloin pohtia säkeenylitystä, nykyrunouden yhtä tyypillisintä muotoa: sitä hienoa hetkeä kun kangaspuut lyövät yhteen ja kahdesta säkeestä kietoutuu jokin uusi merkitys esiin. Mutta kuinka usein todella saavutetaan jotain oivaltavaa? Eikö tärkeämpää olisi löytää ensin ne kirkkaat, yksittäiset säkeet? Sillä ilman niitä runous näivettyy. Säkeenylitykset luovat innovatiivisia mutaatioita lyyriseen kasvustoon, mutta niistä itsessään ei ole ylläpitämään elämää. 

Säkeen ylityksen olemus on viime kädessä tämä: /    /. Se on anarkistinen ja luova tyhjyys, joka ei itsessään tarkoita mitään.

Olen uskonut koko aikuisikäni merkitysten tyhjyyteen ja sattumanvaraisuuteen, merkkien leikkiin ja lukijan oikeuteen tehdä mitä tahansa tulkintoja. Minusta ne ovat tärkeitä ja olennaisia asioita koko inhimillisen ajattelun kannalta. Minulle itselleni runo puhuu tyhjyyden ja lempeän nihilismin kautta, ehkä siksi että olen moukaroinut mieleni mm. kirjallisuustieteen opinnoilla. En silti ole koskaan kyennyt saamaan ainuttakaan ystävääni innostumaan runoudesta, ellei hänellä ole sattumoisin ollut tätä oiretta jo valmiina ominaisuutena.

Esittämäni kysymykset voivat olla naiiveja yksinkertaistuksia, mutta olennaisia. Runoutta tarvitaan, olen siitä aivan varma. Mutta runon on syytä puhua sellaisella kielellä, että ihminen löytää runon kaipuun sisältään. Kuka olisi se Viidan kaltainen avoin ja ennakkoluuloton mieli, joka veisi runouden takaisin perinteisen muodon sisään? Kuka vapauttaisi liian itsetietoisen runon ja rusikoisi tekstuaalisuuden linnakkeisiin ihmisen mentävän aukon?

Teksti: Sema Hokkanen

Kuvat: Miikka Varila (c)

Lauri Viita-EP Spotifyissa:

https://play.spotify.com/album/5Ealkuds0BjCCZMTVGB2xl

Nicolaksen kotisivut:
http://www.nicolaskivilinna.com/

Nicolas Kivilinna Runopihan artistivieraana Runon ja suven päivänä keskiviikkona 6.7. Ohjelmaa iltakuudesta eteenpäin, lämpimästi tervetuloa!

Toukoseminaarin vieraana JP Koskinen

Vuoden 2016 Toukoseminaari pidettiin lauantaina 21.5 Akatemian tiloissa. Teemana oli kirjailijan ansaintalogiikka, jota JP Koskinen avasi kootussa paketissa. "Toukikseen" osallistuivat (jotakuinkin vasemmalta lukien) Juho Otranen, Sauli Salomaa, Paula Hahtola, Kari Välimäki, Sari Harsu, JP Koskinen (opettaja), Sami Hokkanen, Seppo Pölkki ja Erja Helenius. Kiitos kaikille osallistuneille.

Matkatoverimme kirjailijan polulla, osa 11.

Timo Malmi: Ikoni on tie kirjailijaksi

Aloitin Viita-akatemian innostuneena saman vuonna, kun Václav Havel ja Bill Clinton  vannoivat virkavalansa. Minä halusin eroon siihenastisesta virastani ja asetuin Mältinrannan pyöreässä pöydässä mahdollisimman lähelle opettajaani Kullervo Järvistä, joka itse oli kirjallisuus, jossa halusin olla mukana. Kullervon kuva on yhä työhuoneeni seinällä.

Kullervon ansiosta kotisivuillani lukee: ”T. M. on tamperelainen kirjailija, runoilija, kääntäjä, historiantutkija, tietokirjailija ja kotiseutumies. Malmin työtä yhdistäviä teemoja ovat rakkaus, kaipaus ja sota.”

Pirkanmaan kirjoituskilpailun runosarjan voittanutta sikermää kirjoittaessani oivalsin, että tunneroihulla ei kannata paperia polttaa, vaan sijoittaa hyvin puhalletut hiillokset rakenteeseen, jonka avulla lukija pääsee mukaan.

Timo Malmi (vas.) ohjaa runokirjaansa Tuulensuu, minä rakastan sinua perustuvaa näytelmäänsä Raatihuoneen portailla. Sointu Lanki näytteli äitiä, joka etsi ruumiskasasta tytärtään. Esityksen musiikista vastasi Veli Kotkaslahti. T.M. esitti Tampereen miliisipäällikkö Kalle Kaiharia.

Runon hiominen on suunnittelua ja nostamista yleiselle tasolle. Näin torjutaan kritiikki: ”Ei kanna yksityisyyttä pidemmälle.”

Viitapiirin tärkein anti oli myös sen perustajan Kullervon mielestä se, että rumilla ankanpoikasilla on mahdollisuus nähdä toisensa ja valita akatemian jälkeiset hovikriitikot.

Jos ei ole ystäviä, on ystävystyttävä niiden kanssa, joita sinulla on. Tämä puolalainen sananlasku voisi olla Viitapiirin motto. Ja toinen Kari Aronpuron Kiinan ja Rääkkylän runot. Sanoja ja niistä jonoja syntyy matkustamalla.

Viitapiiriläisten kanssa olen käynyt Tallinnassa, Pariisissa, Ateenassa. Jumalten asuinsija Olympon vuori on nähty yhdessä, Normandian maihinnousu, Liettuan kirjailijaliiton kesämaja ja Tammisaaren saariston parhaat ahvenpaikat.

Kalevala ja Vänrikki Stoolin tarinat ovat ne huonomaineiset kirjat, joista olen nauttinut ja niiden läpi jopa kertonut omia ajatuksiani. Saman sarjan ykkönen on kyllä Raamattu. Siellä on kaikki, niin kuin me Hollywoodin miehet tiedämme.

Musta on suosikkivärini. Sen olen myös siepannut Kullervo Järviseltä. Häneltä opin myös pukeutumisesta ja juomisesta. Yhteinen suosikkimme on Olvi IV –olut.

Viisaat sanani hänelle, joka haaveilee kirjailijan urasta: ”Ripusta kirjailijaidolisi kuva työtilasi seinään.”  Anton Tshehov on katsellut minua neljäkymmentä vuotta. Hänen silmistään voi lukea, että näytelmäni on jo melkein valmis, vaikka vasta on kirjoitettuna jäsenanomus Näytelmäkirjailijaliittoon.

*                                                               *                                                           *

Kirjailijan polku Sampolan kirjastossa lauantaina kello 13.00.

Matkatoverimme Kirjailijan polulla, osa 10.

MINNA AUTIO

Minna Autio on viimeisin julkaisukynnyksen yli kavunnut viitalainen. Julkaisu on aina merkkitapaus niin Viita-akatemialle kuin Viitapiirille. 'Kirjailijan polun' kuopus onkin itseoikeutettu esiintyjä launtain 20-vuotisjuhlissa Sampolan kirjastossa. Perinteisen kirjoittajaryhmän lisäksi Minna on löytänyt kirjoittavan heimonsa myös verkon puolelta.

Kuva: Mikko Haapasaari (c) www.mikkohaapasaari.com

Minna Autio, kerrotko hieman itsestäsi?
- Opiskelin kirjoittamista Viita-akatemiassa 2007–2010. Tampereella asuessani toimin pitkään Viitapiirin hallituksessa, pari kautta puheenjohtajanakin. Kirjallisuustapahtumasivusto Teonsana on minun perustamani.
Olen juuri muuttanut vanhaan taloon pellon reunassa, nyt opettelen uuden alueen koordinaatteja. Spiraali (Sanasato 2016) on esikoisrunokirjani. Silloin kun en kirjoita runoja, touhuan kaikenlaista viestintäalalla ja ohjaan erilaisia luovan kirjoittamisen ryhmiä.

Milloin aloitit Viita-akatemiassa? Muistatko millaisin odotuksin tulit mukaan ja millainen ensimmäinen kokoontuminen oli?
– Tiesin Viita-akatemian maineen ja olin innoissani, että olin tullut valituksi. Toivoin kovasti, että akatemiasta löytäisin viimeinkin lopullisen, ikään kuin pyhän tiedon siitä, mikä on runo ja miten sitä kuuluu kirjoittaa. Sitä tietoa etsin edelleen.

Ensimmäisessä kokoontumisessa jännitti niin paljon, että kun ryhmälle piti lukea tekstiään ääneen, se tapahtui varsin hiljaisella ja vapisevalla äänellä. Silti muistan, kuinka hienolta tuntui katsoa kirjoittajaryhmän jäseniä ja oivaltaa, että tästä eteenpäin nämä ovat nyt minun ihmisiäni. Mieleen jäi heti myös Niina Hakalahden päättäväinen ystävällisyys, joka on saanut minut vuosien myötä ihailemaan häntä aivan määrättömästi.

"Tästä eteenpäin nämä ovat minun ihmisiäni"

Olitko Viitaan saapuessasi jo kirjoittanut pitkään? Oliko taustalla aiempia luovan kirjoittamisen opintoja, esimerkiksi kansalaisopistoissa?
– Kun aloitin Viita-akatemiassa, olin kyllä harrastanut kirjoittamista jo vuosia, mutta näin jälkikäteen arvioiden olin silti vielä aika vihreä. Olin julkaissut tekstejäni harrastajakirjoittajahautomo Aukea.netissä ja opetellut siellä mm. palautteen antamisen jaloa taitoa. Olin ollut mukana muutamissa palautteellisissa kirjoitusryhmissä, mutta en ollut varsinaisesti opiskellut kirjoittamista – olin vain kirjoittanut paljon ja kauan.

Mitä vertaisryhmä antaa kirjoittajalle?
– Vertaisryhmältä kirjoittaja saa todella paljon. Melkoisen määrän erilaisia näkökulmia, uusia ideoita, kehitysehdotuksia. Toki kirjoittajan pitää opetella samalla myös seulomaan kaikista ajatuksista ja ideoista ne, jotka todella soveltuvat itselle. Samasta tekstistä voi saada kaksi täysin vastakkaista kehitysehdotusta – silloin pitää miettiä, kumman niistä haluaa ottaa vastaan (jos kumpaakaan). Kirjoittaja saa vertaisryhmältään myös valtavan arvokasta tukea, rohkaisua ja kannustusta eteenpäin. Varsinkin silloin, kun tuntuu, että omasta kirjoitustouhusta ei tule mitään tai ei pääse millään eteenpäin, se henkinen ryhmähalaus on todella tarpeen.

Kumpi on mielestäsi vaikeampaa, palautteen antaminen toisten teksteistä vai sen saaminen omista teksteistäsi?
– Vaikeampaa on minusta palautteen antaminen. Se vaatii paljon keskittymistä ja paneutumista, ja sitten palautetta antaessa on pystyttävä ilmaisemaan asia niin, että juuri se yksilöllinen palautteensaaja voi sen ottaa vastaan ja hyötyä siitä. Yksi arvostaa suoraa puhetta, toinen menee liiasta kertakritiikistä toimintakyvyttömäksi. On oltava tilannetajua ja mietittävä, miten asia kannattaa ilmaista, että se vie kirjoittajaa eteenpäin, rohkaisee kehittymään eikä lannista. Tämä on oma ohjenuorani, kun ohjaan kirjoitusryhmiä. Sitten taas vertaispalaute omassa ryhmässä voi olla hyvinkin suoraa, kun ihmiset tuntevat jo toistensa tyylit ja luottavat toisiinsa.

Palautteen saaminen on periaatteessa helppoa, mutta silti sen vastaanottaminen vaatii aina kykyä pysyä avoimena; suljetun oven läpi ei voi ottaa eikä ojentaa mitään. Uteliaisuudella ja avoimuudella palautteeseen suhtautuminen on kyllä taitolaji, mutta Viita-akatemia on kyllä ehkä paras mahdollinen areena sen harjoitteluun.

"Aina voi huijata itsensä kirjoittamaan"

Oliko mielestäsi hyödyllisempää käydä läpi ryhmäläisten omia tekstejä, vai tehdä kirjoitusharjoituksia?
– Mielestäni molemmat olivat yhtä hyödyllisiä. Palauterinki on tehokas tapa kehittää omaa ilmaisua ja ymmärrystä tekstin vahvuuksien ja heikkouksien suhteen – sekä yleisesti että juuri sen tekstin kohdalla. Kun 15 ryhmäläistä ja ohjaaja ovat käyneet läpi tekstin ja kertoneet näkemänsä, teksti on todella paljas. Sen jälkeen näkee tekstin itsekin aivan eri tavalla; se on toisinaan hyvin hämmästyttävä ilmiö.

Kirjoitusharjoitukset ovat mielestäni kuin mielikuvituksen ja kirjoitustaidon kuntosalitreeniä. Silloin otetaan heti käyttöön se, mitä on puhuttu ja aletaan treenata. Kirjoitustreeni kehittää kirjoitustaitoa ja kirjallista ajattelua samoin kuin salitreeni lihaskuntoa.

Lisäksi ainakin omassa esikoiskirjassani on todella paljon tekstejä, jotka ovat saaneet alkunsa akatemian kirjoitusharjoituksista. Olipa harjoitus millainen hyvänsä, jokaisen tekstit olivat täysin erilaisia. Se on myös tehokas (ja hauska) tapa tuottaa tekstiä.

Proosa vai lyriikka?
– Mitä lukemiseen tulee, molemmat. Molemmilla on oma tehtävänsä, oma kielensä. Molemmat ovat loputtoman kiinnostavia. Kirjoittaessa kuitenkin lyriikka on lempilapseni.

Lempikirjailijasi tai kirjallinen idolisi?
– Kirjallisia esikuviani ovat alusta asti olleet Bo Carpelan ja Kirsi Kunnas, heidän kuulaat säkeensä. Uudempia ihailun kohteita ovat mm. Tomas Tranströmer, Kristina Carlson, Kristiina Wallin ja Silene Lehto, vain muutamia mainitakseni. Heidän teksteihinsä voi aina palata, voi aina löytää uutta.

Aina kirjoittaminen ei maistu. Mitä silloin kannattaa tehdä?
– Kirjoittaa. Muistaakseni Natalie Goldberg kirjoitti, että aina voi huijata itsensä kirjoittamaan vain viisi minuuttia. Jos itsekritiikki vaivaa, voi sopia kirjoittavansa vain pari sivua roskaa ja hölynpölyä, verryttelynä. Sitten kun sen on tehnyt, voi mennä vaikka keittämään kahvia, siivoamaan vinttikomeroa tai pelastamaan internetiä vääriltä mielipiteiltä. Heti kun viisi minuuttia kirjoittamista on täynnä. Pistä vaikka munakello soimaan.

Jos voisit olla kuka tahansa fiktiivinen hahmo, kuka olisit?
– Maija Poppanen. Ei se elokuvan hilpeä lauleskelija, vaan P. L. Traversin oikea, ankaran totinen täti, jolla on mattokassissa salainen maailmankaikkeus. Kukaan ei ryppyile Maija Poppaselle. Ainakaan enää sen jälkeen, kun on joutunut itse lintuhäkkiin.

Minä vain en valitettavasti osaa olla riittävän totinen.


*                                            *                                             *                                           *

Muualla verkossa:

Minna Sanasadon sivuilla
Teonsana
Kirjailijan polku Sampolan kirjastossa lauantaina klo 13.00