Matkatoverimme Kirjailijan polulla, osa 10.

MINNA AUTIO

Minna Autio on viimeisin julkaisukynnyksen yli kavunnut viitalainen. Julkaisu on aina merkkitapaus niin Viita-akatemialle kuin Viitapiirille. 'Kirjailijan polun' kuopus onkin itseoikeutettu esiintyjä launtain 20-vuotisjuhlissa Sampolan kirjastossa. Perinteisen kirjoittajaryhmän lisäksi Minna on löytänyt kirjoittavan heimonsa myös verkon puolelta.

Kuva: Mikko Haapasaari (c) www.mikkohaapasaari.com

Minna Autio, kerrotko hieman itsestäsi?
- Opiskelin kirjoittamista Viita-akatemiassa 2007–2010. Tampereella asuessani toimin pitkään Viitapiirin hallituksessa, pari kautta puheenjohtajanakin. Kirjallisuustapahtumasivusto Teonsana on minun perustamani.
Olen juuri muuttanut vanhaan taloon pellon reunassa, nyt opettelen uuden alueen koordinaatteja. Spiraali (Sanasato 2016) on esikoisrunokirjani. Silloin kun en kirjoita runoja, touhuan kaikenlaista viestintäalalla ja ohjaan erilaisia luovan kirjoittamisen ryhmiä.

Milloin aloitit Viita-akatemiassa? Muistatko millaisin odotuksin tulit mukaan ja millainen ensimmäinen kokoontuminen oli?
– Tiesin Viita-akatemian maineen ja olin innoissani, että olin tullut valituksi. Toivoin kovasti, että akatemiasta löytäisin viimeinkin lopullisen, ikään kuin pyhän tiedon siitä, mikä on runo ja miten sitä kuuluu kirjoittaa. Sitä tietoa etsin edelleen.

Ensimmäisessä kokoontumisessa jännitti niin paljon, että kun ryhmälle piti lukea tekstiään ääneen, se tapahtui varsin hiljaisella ja vapisevalla äänellä. Silti muistan, kuinka hienolta tuntui katsoa kirjoittajaryhmän jäseniä ja oivaltaa, että tästä eteenpäin nämä ovat nyt minun ihmisiäni. Mieleen jäi heti myös Niina Hakalahden päättäväinen ystävällisyys, joka on saanut minut vuosien myötä ihailemaan häntä aivan määrättömästi.

"Tästä eteenpäin nämä ovat minun ihmisiäni"

Olitko Viitaan saapuessasi jo kirjoittanut pitkään? Oliko taustalla aiempia luovan kirjoittamisen opintoja, esimerkiksi kansalaisopistoissa?
– Kun aloitin Viita-akatemiassa, olin kyllä harrastanut kirjoittamista jo vuosia, mutta näin jälkikäteen arvioiden olin silti vielä aika vihreä. Olin julkaissut tekstejäni harrastajakirjoittajahautomo Aukea.netissä ja opetellut siellä mm. palautteen antamisen jaloa taitoa. Olin ollut mukana muutamissa palautteellisissa kirjoitusryhmissä, mutta en ollut varsinaisesti opiskellut kirjoittamista – olin vain kirjoittanut paljon ja kauan.

Mitä vertaisryhmä antaa kirjoittajalle?
– Vertaisryhmältä kirjoittaja saa todella paljon. Melkoisen määrän erilaisia näkökulmia, uusia ideoita, kehitysehdotuksia. Toki kirjoittajan pitää opetella samalla myös seulomaan kaikista ajatuksista ja ideoista ne, jotka todella soveltuvat itselle. Samasta tekstistä voi saada kaksi täysin vastakkaista kehitysehdotusta – silloin pitää miettiä, kumman niistä haluaa ottaa vastaan (jos kumpaakaan). Kirjoittaja saa vertaisryhmältään myös valtavan arvokasta tukea, rohkaisua ja kannustusta eteenpäin. Varsinkin silloin, kun tuntuu, että omasta kirjoitustouhusta ei tule mitään tai ei pääse millään eteenpäin, se henkinen ryhmähalaus on todella tarpeen.

Kumpi on mielestäsi vaikeampaa, palautteen antaminen toisten teksteistä vai sen saaminen omista teksteistäsi?
– Vaikeampaa on minusta palautteen antaminen. Se vaatii paljon keskittymistä ja paneutumista, ja sitten palautetta antaessa on pystyttävä ilmaisemaan asia niin, että juuri se yksilöllinen palautteensaaja voi sen ottaa vastaan ja hyötyä siitä. Yksi arvostaa suoraa puhetta, toinen menee liiasta kertakritiikistä toimintakyvyttömäksi. On oltava tilannetajua ja mietittävä, miten asia kannattaa ilmaista, että se vie kirjoittajaa eteenpäin, rohkaisee kehittymään eikä lannista. Tämä on oma ohjenuorani, kun ohjaan kirjoitusryhmiä. Sitten taas vertaispalaute omassa ryhmässä voi olla hyvinkin suoraa, kun ihmiset tuntevat jo toistensa tyylit ja luottavat toisiinsa.

Palautteen saaminen on periaatteessa helppoa, mutta silti sen vastaanottaminen vaatii aina kykyä pysyä avoimena; suljetun oven läpi ei voi ottaa eikä ojentaa mitään. Uteliaisuudella ja avoimuudella palautteeseen suhtautuminen on kyllä taitolaji, mutta Viita-akatemia on kyllä ehkä paras mahdollinen areena sen harjoitteluun.

"Aina voi huijata itsensä kirjoittamaan"

Oliko mielestäsi hyödyllisempää käydä läpi ryhmäläisten omia tekstejä, vai tehdä kirjoitusharjoituksia?
– Mielestäni molemmat olivat yhtä hyödyllisiä. Palauterinki on tehokas tapa kehittää omaa ilmaisua ja ymmärrystä tekstin vahvuuksien ja heikkouksien suhteen – sekä yleisesti että juuri sen tekstin kohdalla. Kun 15 ryhmäläistä ja ohjaaja ovat käyneet läpi tekstin ja kertoneet näkemänsä, teksti on todella paljas. Sen jälkeen näkee tekstin itsekin aivan eri tavalla; se on toisinaan hyvin hämmästyttävä ilmiö.

Kirjoitusharjoitukset ovat mielestäni kuin mielikuvituksen ja kirjoitustaidon kuntosalitreeniä. Silloin otetaan heti käyttöön se, mitä on puhuttu ja aletaan treenata. Kirjoitustreeni kehittää kirjoitustaitoa ja kirjallista ajattelua samoin kuin salitreeni lihaskuntoa.

Lisäksi ainakin omassa esikoiskirjassani on todella paljon tekstejä, jotka ovat saaneet alkunsa akatemian kirjoitusharjoituksista. Olipa harjoitus millainen hyvänsä, jokaisen tekstit olivat täysin erilaisia. Se on myös tehokas (ja hauska) tapa tuottaa tekstiä.

Proosa vai lyriikka?
– Mitä lukemiseen tulee, molemmat. Molemmilla on oma tehtävänsä, oma kielensä. Molemmat ovat loputtoman kiinnostavia. Kirjoittaessa kuitenkin lyriikka on lempilapseni.

Lempikirjailijasi tai kirjallinen idolisi?
– Kirjallisia esikuviani ovat alusta asti olleet Bo Carpelan ja Kirsi Kunnas, heidän kuulaat säkeensä. Uudempia ihailun kohteita ovat mm. Tomas Tranströmer, Kristina Carlson, Kristiina Wallin ja Silene Lehto, vain muutamia mainitakseni. Heidän teksteihinsä voi aina palata, voi aina löytää uutta.

Aina kirjoittaminen ei maistu. Mitä silloin kannattaa tehdä?
– Kirjoittaa. Muistaakseni Natalie Goldberg kirjoitti, että aina voi huijata itsensä kirjoittamaan vain viisi minuuttia. Jos itsekritiikki vaivaa, voi sopia kirjoittavansa vain pari sivua roskaa ja hölynpölyä, verryttelynä. Sitten kun sen on tehnyt, voi mennä vaikka keittämään kahvia, siivoamaan vinttikomeroa tai pelastamaan internetiä vääriltä mielipiteiltä. Heti kun viisi minuuttia kirjoittamista on täynnä. Pistä vaikka munakello soimaan.

Jos voisit olla kuka tahansa fiktiivinen hahmo, kuka olisit?
– Maija Poppanen. Ei se elokuvan hilpeä lauleskelija, vaan P. L. Traversin oikea, ankaran totinen täti, jolla on mattokassissa salainen maailmankaikkeus. Kukaan ei ryppyile Maija Poppaselle. Ainakaan enää sen jälkeen, kun on joutunut itse lintuhäkkiin.

Minä vain en valitettavasti osaa olla riittävän totinen.


*                                            *                                             *                                           *

Muualla verkossa:

Minna Sanasadon sivuilla
Teonsana
Kirjailijan polku Sampolan kirjastossa lauantaina klo 13.00