tiistai 27. kesäkuuta 2017

Sata Sanaa



Säilytimme lapsia komerossa, ylähyllyllä
näkyi reppu ja yö, nainen pelastussuunnitelmassa.

Joku maksoi, että saisin häntä perässäni raahata.
Hän tiesi, että pidin siitä, rakastuin taas
yleensä keksin mitä tahansa muuta

Hän heräsi ja näki tutut, mutta kalpeat kasvot vierellään
hän kuuli banaanikärpäsiä
    unohdetuilla tarinoilla on terävimmät hampaat, Bonaqua on matalahiilihappoinen, mutta
    minun hiilihapponi purkautuvat räjähdyksenä korkealle ilmaan
    minua vituttaa elämä rankasti, kun astun raitiovaunuun numero 6
    posti toi tunnistamattoman esineen ilman osoitetta 

    kun kirjoitin ensimmäisen sanani 
    seitsemän jälkeen on 
    hiljaista

Kynä putosi harakan siiven alta.
Oli kylmä.
Pöly ikkunalaudoilla ei irronnut.
Joskus on päästettävä
sitten irti

Rivit eivät koskaan pysy suorina.


keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Sata sanaa: hitaat hetket




hitaat hetket

kuljetan yksinäistä kättä pöydällä maksaläiskiä nyt saa voiteita läiskät vaalenevat kaipaan kirjaimia jahtaan sanoja yritän pudotella paperille sanan kerrallaan lauseen kerrallaan painaa sanomisen sietämätön raskaus välimerkit pihaa ympäri juoksen harakankellojen päivänkakkaroiden pilvien seasta etsin kiviä sullon remmikengät puristavat isot taskut popliinissa velvollisuudesta en elä siivouskaappi siivottu mitään ei puutu kaikki puuttuu riisun isoäidin remmikengät kivi putoaa tungen takaisin paljaan jalan alla ruohoinen matto vuo kutsuu jos hiuksiin tarttuu levää ei tule kaunis ruumis suu auki kala jää puolitiehen syömään poskea jos kivet eivät paina tarpeeksi syvälle jää haukkomaan käännyn kiviä pudottelen polulle katson taivaalle pilvet poissa kuka haki en vielä


 ***


© Päivi Nummela

Avainlause: Sanomisen sietämätön raskaus

Päivi on käynyt Viita-akatemian vuosina 2012-2015, opettajanaan Niina Hakalahti.

maanantai 15. toukokuuta 2017

Sata sanaa: Manner, Viita ja Meri




            Manner, Viita ja Meri


    Meri nauttii ensi kerran talvesta
                merisavua, usvaa
                kylmää samppanjaa
                jääkukkia
    Meri lahjoittaa taas kesän pois.
    Sumutornien läpi
    talvi ajaa natisten kylään
   
    Manner luovuttaa lintujen siirtokunnat
    lähtevät Meren yli
    pakenevat mustia raiteita
    mantereen lumessa
    jättävät kesän hälinän
       
    Sinä talvena     hyvin vähän valoa
                pimeyttä, pitkiä öitä
                valvottuja unia
                outoja kysymyksiä
                vailla vastausta
       
    Viita, tiheä nuori lehtipuumetsikkö
    se näkyy unessa
    sen tuntee kesän talvessa
     kuulee viitakerttusen
    laulussa: hidelidyy, hidelidyy
    Viita, sinne vaellan
    jäätyneitä uniajatuksia hiuksissani
    jääkukkia poskillani
    jäähälinää sielussani

    Sinä talvena rakastin hirmuisesti,
                mutta sinä lähdit
                hymyillen
                talven matkaan
    kohti jotakin,
                jota minulla ei ollut.

                Kelasin ja kelasin
                omaa elämääni
                sinun   
    Jääaavikolle jäin.


***


© Päivi Nummela

Avainlause: Manner, Viita ja Meri

Päivi on käynyt Viita-akatemian vuosina 2012-2015, opettajanaan Niina Hakalahti.

Tekstissä on käytetty sanoja ja säkeitä seuraavista runoista:
        Eeva-Liisa Manner: Talvi
        Veijo Meri: Talvi
        Lauri Viita: Hän vapisi suloisesti

torstai 11. toukokuuta 2017

Sata sanaa finaalikierros

Tänään julkaistiin Pirkanmaan kirjoituskilpailun palkitut. Vuosi 2017 voidaan nimetä viitalaiseksi maanvyöryksi: proosasarjan voittaja ja lyriikkasarjan kaikki palkitut olivat akatemiataustaisia. AL:n juttu luettavissa täältä.

Nyt onkin oiva hetki teroittaa kynäänsä esimerkkien innoittamana. Sata Sanaa -haaste on tarkoitettu kaikille Viita-akatemiassa penkkiä joko nyt tai aiemmin kuluttaneille. Alla kolonna avainlauseita sanapurkauksia avittamaan.

Täsmälleen sadan sanan mittaiset tekstit pyydämme lähettämään osoitteeseen viitapiiri@gmail.com. Tarkemmat osallistumisohjeet löytyvät täältä. Kirjoitukset tulee postittaa 31.5 mennessä.

Liity voittajien kerhoon ja laita sata sanaa likoon!

”Il pinguino beve il vino nella foresta”
”Lähden Humalaan, isoisä sanoi ja avasi matkalippunsa”
”Säilytimme lapsia komerossa, ylähyllyllä”
”Kitapurjehtijan opas”
”Näkyy reppu ja yö”
”Myöhemmin hän tulee”
”Nainen pelastussuunnitelmassa”
”Joku maksoi, että saisin häntä perässäni raahata”
”Ilman lupaa toisiinsa sekaantuneet”

“Kirjoittajan kuolema, tekijän synty”
“Nyt kun katson sinua kaukaa”
“Hän tiesi, että pidin siitä”
“Hän tiesi, että vihasin sitä”
“Oletko koittanut käynnistää sen uudelleen?”
“Savu ilman tulta”
“Sinä päivänä päätin Lauri Viidan juhlavuoden olevan ohi”
“Tarkalleen ottaen istumalihas ei ole lihas”
“Kerroin hänelle lumivalkoisia valheita”
“Vapisevin käsin hän painoi ‘lähetä’ painiketta”

”Kirjoitin viestini mummoni kalsareihin”
”Bonaqua on matalahiilihappoinen, mutta minun hiilihapponi purkautuvat räjähdyksenä korkealle ilmaan”
”Minä sanoin, että hys hys siellä”
”Rauli on ujo mutta viekas kuin kissa”
”Minua vituttaa elämä rankasti, kun astun raitiovaunuun numero 6”
”Minä vain mietin Trumpin eteen heitettyä lettiä, kun kirjoitan”
”Kirjoitan ja valun hikeä niin kuin vadelmamehujää sulaa”
”Perunasalaatti on kai salaattia perunalla, mutta eihän se ole vihreää”
”Elämä on yhtä kuin Donald Trump – arvaamatonta”
”Hautaan itseni tässä ja nyt”

"Seitsemän jälkeen on hiljaista."
"Rakastun jokaiseen sivuhahmoon."
"Parhaat ideat tulevat suihkussa."
"Saisiko jostain lainattua yhden kokonaisen ajatuksen?"
"Kun kirjoitan, en lue."
"Rivit eivät koskaan pysy suorina."
"Yleensä keksin mitä tahansa muuta."
"Kielioppi on matematiikkaa."
"Aloitin eilen."
"Joskus on päästettävä sitten irti."

"Ei huvittanut kirjoittaa."
"Teki mieli oksentaa paperille."
”Myydään kirjoituskone, vähän käytetty.”
"Hän kuuli banaanikärpäsiä."
”Sanoja alkoi ilmestyä kuin tyhjästä.”
"Pöly ikkunalaudoilla ei irronnut."
"Rakastuin taas."
"Erosin viidettä kertaa."
"Epäilin salaliittoa.”
”Mistä kirjoittaa, kun kaikesta on jo kirjoitettu?”
”Saatana, en keksi!”
”Tarinankerronta muistutti silloin tiedettä, kun määränpää häämötti siellä, mihin en halunnut sen päättyvän.”

”Sanat syöksyvät kimppuuni kuin naakkaparvi”
”Sanojen hautausmaalla hiljaisimmat puhuvat eniten”
”Kynä, joka putosi harakan siiven alta”
”Kirjaimet laskevat mielen koskea ohuina pyörteinä”
”Kun kirjoitin ensimmäisen sanani”
”Älä kuuntele kirjaimia, ne johdattavat sinut pimeille teille”
”Jouluyössä loisti sanoista punottu tähti”
”Pyydystin ensimmäisen tarinani kukkivan näsiän alta”
”Kirjoitukseeni oli pesiytynyt demoni”
”Unohdetuilla tarinoilla on terävimmät hampaat”

"Sanoja on liian vähän."
"Miten olisin voinut tietää?"
"Kymmenen vuotta sitten olin seikkailija."
"En ole mikään suunnittelija."
"En ole ikinä pelännyt valkoista."
"Osaatkohan nyt varmasti?"
"En ole ikinä epäillyt kykyjäni."
"Et voi tietää, mitä tästä tulee."
"Aina kun kirjoitan, minua alkaa naurattaa."
"Sanaakaan en vaihtaisi pois."

”Yleensä tarinat alkavat alusta, aamusta, maanantaista, siitä, kun joku lähtee tai saapuu tai jotain poikkeavaa tapahtuu”
”Hän ei sopinut tarinaani, joten tapoin hänet”
”Kirjoittaja vollotti kuin tyrän saanut ampiainen”
”Kirjaimet hyppelehtivät hänen silmissään”
”Irtirevityt sivut leijailivat maahan kuin ensilumi, pehmeästi, mutta vääjäämättömästi”
“Olen aina ollut epävarma”
“Oletko muka varma?”
“Hän heräsi ja näki tutut, mutta kalpeat kasvot vierellään”
“Sinä aamuna valo muuttui”
“Kahvinkeitin ei käynnistynyt”
“Postiluukku kolahti”
“Hän vilkaisi peiliin, eikä nähnyt siellä mitään”
“Hän tunnusteli sykettään”
“Posti toi tunnistamattoman esineen ilman osoitetta”
“Oli kylmä”

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Sata sanaa: Anōnymos



Anōnymos

pyörällä sekin jumalatar tuli, pihlajien havinasta pitkin hiekkatietä
alkuillan valoon, messinkiä ja meripihkaa hehkuvaan
silmissään turkoosit kivet

                                                        ilmavirta hulmautti hiukset liekkeihin
                                kun hän puhalsi tervapääskyn lentoon kämmeneltään

tiesin mitä halusin, eikä minun tarvinnut kertoa

                        nimeämätön jumaluus polki ohitseni nauraen
                        pysähtyi vilkuttamaan tien päässä
                        lähetti ilkikurisen hymyn

takerruin siihen, unohdin varoitukset
noukin mielimäni vihjeet, silmien taakse kipinät

                                seurasin

                                                        kaunein näkemäni olento jalkautui rinnalleni
                                opasti risteyksestä polulle, jolle vain me mahduimme
ei sanonut mitään, antoi minun olla hiljaa

kun tie päättyi suolle, lauloi jalkojemme alle pitkospuut
                        hyräili auringon laskemaan hiljalleen puiden taakse
                                kesyyntyvän ketun vierelleni

                                        ojensi sanat kuin avaimen

olin saapunut kotiin

***

©Maria Saarinen

Maria on käynyt Viita-akatemian 2007-2010 Niina Hakalahden opissa

torstai 6. huhtikuuta 2017

Sata Sanaa, toinen otos

 

Hyvät viitalaiset!


Viitapiiri koostuu sanojen kerjäläisistä. Ojennamme kättä sadan sanan toivossa. Sen verran tarttis saada - ei enempää, ei vähempää.

Täsmälleen sadan sanan mittaiset tekstit pyydämme lähettämään osoitteeseen viitapiiri@gmail.com. Tarkemmat osallistumisohjeet löytyvät täältä.

Toivomme alla olevien avainlauseiden innoittavan kirjoittamiseen. Aikaa annamme 30.4. asti. Runsas osallistuminen toisi paljon lohtua kuukausista julmimpaan.

”Päivänä, jona kuolin”
”Tarina hevosesta, joka muuttui puluksi”
”Aamuyö Jäämeren rannalla”
”Itsekkään pojan paluu”
”Kun kyyneleet kuivuivat”
”Äiti pimeässä”
”Jostakin kajasti valo”
”En tiennyt, vaikka tiesinkin”
”Päiväperhosen yö”
”Saavuin maisemaan ja katosin”

"En ollut pitkään aikaa saanut otetta kynästä"
"Tällä kertaa onnistun"
"Pitele tätä hetken aikaa"
"Etuilin nakkijonossa"           
"Menetin kaiken, mitä minulla ei ollut"    
"Ruokaa ruokaa enemmän tuokaa"
"Tapettujen kirja"
"Minä suren sinun kuolemaasi. Minä suren sinun elämääsi."
"DDT kiellettiin, koska se haurastutti munia, eivätkä miehet halunneet ottaa moista riskiä"
"Olen äänetön"

”Alussa ei ollut mitään”
”Loppu on lähellä”
”Päivän sana”
”Niin hyvää, että sanotuksi saa”
”Ei koskaan valmis”
”Sanomisen sietämätön raskaus”
”Kohtaamisia”
”Sata sanaa iskee tulta”
”Muodoton”
”Mitä sitten tapahtui”

"Harmaa marraskuu matelee."
"Eikä aikaakaan, kun oli jo kevät."
"Todellisuudessa tapahtui näin."
"Musta kissa juoksi tien yli."
"Sanomattakin on selvää, että"
"Kaltevalla pinnalla pito jalkojeni alla katosi ja"
"Musiikissa sateen tasainen ropina ja ukkosen jyrähtely ovat"
"Kahdeksas kerros on kamalin."
"Hiiren metsästys on haastavaa hommaa."
"Hirveä ikävä."

“Orgasmipilleri tuottaa orgasmin hässimättä”                  
“Robottini kerjää puolestani”
“Työpaja myöpaja hyöpaja miepaja siepaja hääpaja”
“Suuhuni kasvoi 1000 hammasta”
“Otin hiiren sydämen ja istutin sen multaan“
“Se tuli suoraan luuytimestä”
“Orjanisaatio”        
“Huominen on pitkä”
“Tässä valossa ei näe kirjoittaa”    
“Vanhainkodin vuodepaikal istuu / muistoissansa kaukaisissa ukko: / kynti, jyysti ahkerasti naistaan…”

”Alussa oli koko maailma”
”Tänään katkaisin kynäni ja heitin puolikkaat pusikkoon”
”Mäen juurella olevasta vanhasta autiotalosta kuului öisin kirjoituskoneen naputusta”
”Hän ei sopinut tarinaan”
”Ruumis retkotti kukkapenkissä”
”Hän ei suostunut tulemaan kirjoitetuksi”
”A-kirjain kurkisti puun takaa ja vilkutti”
”Oli synkkä ja myrskyinen yö ja sinä kirjoitit siitä”
”Närpiäinen oli kerännyt koriinsa kaikki käyttämättä jääneet kirjaimet”
”Maanantai”

"Maailma ilman kirjoja/tarinoita."
"Suurenmoinen epäonnistuminen."
"Näin kirjoittaisin, jos eläisin vuotta 2116."
"Kolme kauneinta sanaa, jotka tiedän."
"Kolme ruminta sanaa, jotka tiedän."
"Valkoisen paperin kammo ja miten voitin sen."
"En ole kirjoittanut pitkään aikaan, koska"
"Pieni, mutta tärkeä hetki."
"Onko sanoilla yhä valtaa, kun niiitä on kaikkialla?"
"Kirjoitan öisin."

torstai 16. maaliskuuta 2017

Sata sanaa: helmi-maaliskuun avauslauseet



Sata sanaa -kirjoitushaaste pyörähti käyntiin kolmisen viikkoa sitten. Muutamia tekstejä olemmekin jo saaneet, kiitos niistä!

Ensimmäisten, 22.2.-15.3. julkaistuista avauslauseista loihdittujen tekstien deadline on 31.3.2017. Täsmälleen sadan sanan mittaiset tekstit pyydämme lähettämään osoitteeseen viitapiiri@gmail.com. Tarkemmat osallistumisohjeet on julkaistu aiemmin, ne löytyvät linkin takaa.

Muistin virkistykseksi ja työtä helpottaaksemme olemme koonneet alle nuo 15.3. mennessä julkaistut sata ensimmäistä avauslausetta. Aloitukseen löytyy siis rutkasti apua!

”En ole kukaan tarinan henkilöistä, vai olenko sittenkin?”
”Maan ylle on heitetty märkä viltti.”
”Tämä on klisee.”
”Yksinäinen puu kaatui metsässä.”
”Saanko lukea tekstisi?”
”Olen näppäimistöä myöten suossa.”
”Oli synkkä ja tyrskyinen yö.”
”Suuren kirjailijan saappaat.”
”Istuin siellä missä ei ole mitään.”
”Tunkekaa se flow perseeseenne.”

"Edelliset minät värjöttelevät räystään alla"
"Vain kyynelpisaran saa aikaan"
"Historiaan töihin"
"Mies hyväilee itseään, nainen tulee esiin"
"Pyörällä sekin jumalatar tuli"
"Peili, josta näkee suurimman pelkonsa"
"Minä olen mielikuvitusystäväsi"
"Ensin vyö, sitten huivi"
"Pakit ja muusa"
"Onomatopoeetikko"

"Ei, ei, ei"
"Teksti on verho"
"Se, joka saa kielensä rullalle"
"Kirjoittaminen on verrattavissa linnunlauluun"
"Kynäilijöiden kynäilijät kokoontuvat"
"Kirjoittavan ihmisen persoona on väistämättä vähintään kaksijakoinen"
"Lumi sataa ja peittää mustat kirjaimet paperilla"
"Tästä lähin kirjoitan punaiselle paperille"
"Joko-Tai oli pieni poika"
"Sinä rakennat paperimassasta saaria"

”Persukalliomme on toisten sanoista tehty”
”Minä olen kaiken velkaa”
”Tavutin ja tavutin”
”Kun sanat loppuivat”
”Kerroinko jo, että”
”Ehkä se johtui siitä, että kahvi oli sekoittanut pääni”
”Kannoin Lidlistä kassillisen kirjaimia”
”Tämä on kirje sinulle”
”Katse paperiin ja”
”Rivien välissä”

"Alussa on sana."
"Kirjoittaminen alkaa siitä, kun lasket kynän paperille tai sormet näppäimistölle."
"Yöllä tunnen toisin."
"Itsensä yli on vaikein päästä."
"Polun päässä on valtameri."
"Ole hiljaa niin sinut huomataan."
"Tässä on paras paikka kirjoittaa."
"Rivien välissä on loputtomasti tilaa."
"Älä kirjoita tästä kenellekään."
"Minun huoneeni on ruttoinen kammio."

"Vihaan kirjoittamista."
"Rakastan kirjoittamista."
"Seinältä Lauri Viita katsoi minua suoraan silmiin."
"Seinällä Eeva-Liiisa Manner näytti nukahtaneen."
"Seinällä Kalle Päätalon silmät sanoivat: et kai ole tosissasi."
"Luin tekstin ääneen ja oksensin."
"Kirje tuntemattomalle."
"Kirjapino kaatui päälleni."
"Tapoin päähenkilöni."
"Katkaisin kynäni."
                  
“Runo on kuin luuydin”
“Paperikieli kastuu kuolasta”
“Haluan olla järvi, jossa nuoret naiset uivat alasti”
“Purressani puren kovaa”
“Laitamyötäinen”
“Amatöörit ja keltanokat kirivät ohi”
“Delete”
“Viime yönä kielot kukkivat verannalla”
“Missä vaiheessa pitäisi tietää, mistä tarina kertoo?”
“Älä kerro tästä kenellekään”

”Tämä tarina ei pääty onnellisesti”
”Tämä tarina ei ole tosi”
”Runo on rakastunut”
”Runo putosi suusta”
”Sanat tapahtuvat”
”On olemassa vain kaksi asiaa, joista kirjoittaa”
”Kirjoittamattomuus…”
”Taistelen sanoja paperille”
”Manner, Viita ja Meri”
”Ajattelen asiat runoksi”

"Hänelle, joka vei kaikki välimerkkini."
"Huudan sinulle, koska"
"Minä olen sinun jumalasi."
"Tarpeettomia sanoja."
"Manifesti kirjoittamisen lopettamiseksi."
"Laulu kuurolle."
"Tunnustuksia tuntemattomalle vihamiehelle."
"Kirjoita tähän kaikki rumat sanat."
"Kirjoita tähän kaikki kauniit sanat."
"Runo kaikista rumista ajatuksistani."

”Ystäväni asuu unessa”
”Kaadettu metsä on tosi synkkää”
”Maanikosta tuli heinikko”
”Korva menee unen viltin alle”
”Nainen on musta maalaus”
”Olen melkein tarpeellinen mies”
”Elävä kesy kivi”
”Tänä aamuna kasvoni valahtivat lattialle”
”Köysi narahti, enkä tiennyt kuuluiko ääni minusta vai jostain muualta”
”Ikaroksen kantapää”

perjantai 3. maaliskuuta 2017

Kirjailijavieraita Viita-akatemiassa

Ville Hytönen


Ville Hytönen on kirjallisuuden moniottelija. Hytönen on verrattain nuoresta iästään huolimatta ennättänyt tehdä lähes kaikkea, mitä kirjallisuuden kentällä on tarjolla. Häntä ajaa eteenpäin intohimo, rohkeus ja ennakkoluulottomuus. Hytösen innostus on tarttuvaa lajia. Villen vierailu Viita-akatemiassa jätti jäljen myös vierailusta raportoivaan Katriina Mujuseen.

Ville Hytönen on kokenut tekijä kirjallisuuden kentällä, sen oppii kuulija hyvin nopeasti. Lukioikäisenä mies perusti Savukeidas Kustannuksen, jota hän on pyörittänyt menestyksekkäästi ystävänsä Erno Selänteen kanssa kuudentoista vuoden ajan. Hän on niin runouden, esseistiikan, kuunnelmien kuin lastenkirjallisuudenkin saralla kunnostautunut kirjailija, joka tunnetaan myös Turun Kirjan talon perustajajäsenenä ja tamperelaisen Tulenkantajien kirjakaupan entisenä omistajana, Tulenkantaja- kirjallisuuspalkinnon perustajana, kirjallisuuskriitikkona sekä residenssi-isäntänä. Erilaisia palkintoehdokkuuksia ja palkintojakin on matkan varrella tarttunut mukaan useampia.

Kuva: Laura Malmivaara

Epäonnistumista ei kannata jäädä murehtimaan


Kuulija ehtii useampaan otteeseen pohtimaan mistä mies löytää ajan ja energian, ennen kaikkea rohkeuden tehdä kaiken sen mitä tekee. Villen intohimo kirjallisuutta ja kirjoittamista kohtaan on hengästyttävän syvää ja inspiroivaa. Häntä ei tunnu lannistavan mikään ja mies puhuukin kaatuneista hankkeista epäonnistumisten sijaan tiettyyn aikaan sidoksissa olevina projekteina, joita ei kannata jäädä murehtimaan. Samaa rohkeutta ja päämäärätietoisuutta toivoisi jokaiselle kirjoittavalle ihmiselle.

Tapa, jolla Ville puhuu kielestä koskettaa minua, joka myös kirjoittajana ja lukijana huomaan rakastuvani kieleen ja sen mahdollisuuksiin aina vain syvemmin. Villen suhteessa kieleen on kuitenkin mutkattomuutta, jota on vaikea olla kadehtimatta. Hän tuntuu menevän sitä kohti samalla varmuudella kuin kaikkea muutakin elämässään. Kieli on miehen käsissä työkalu, käyttöesine, jonka voi muovata tahtoonsa taipuvaksi. Hyvä esimerkki tästä on Hytösen tänä keväänä ilmestyvä romaani Jumalankoirat (Sammakko), 1600-luvun lopun Viroon sijoittuva tarina, jonka kielen äärellä mies vietti vuosia, hioi ja hioi, kunnes löysi täydellisen ilmaisumuodon.

Kiertotietä ei ole


Oma suhteeni kieleen on ristiriitaisempi, jollain tapaa haavoittavakin. Monesti kieli katoaa otteestani kuin omalakinen olento, eikä se aina riitä kuvaamaan sitä mitä tunnen ja ajattelen. Affektit, ruumiin ja mielen rajapinnoilla liikkuvat esikielelliset kokemukset, eivät tahdo taipua kielen muotoon vaikka kuinka toivoisin ja silti juuri ne ovat se olemisen muoto, jonka tahtoisin useimmiten sanoittaa. Ehkä Villen stoalaisesta asenteesta olisi tässä kohtaa hyötyä: Ei ole kiertoteitä. On vain suostuttava työhön, jota maailmojen rakentaminen kielellä vaatii.

Omaa runoilijanuraansa aloittaessaan Ville kertoo menneensä lähikirjastoon ja lukeneensa kaikki hyllyistä löytyvät runoteokset. Jopa omakustanteet. Runouden kirjoittamisesta mies puhuukin taitona, joka opitaan vain runoutta lukemalla. Tästä ajatuksesta on helppo olla samaa mieltä. Ilman runouden lajihistorian, runokielen, – mittojen ja rytmin tuntemusta on vaikeaa, ellei mahdotonta, kirjoittaa runoutta, joka sanoo jotakin uutta ja olennaista ja tekee sen tuoreella tavalla. Lukematta muiden runoja on vaikea löytää omaa ääntään. Niin kuin luovan kirjoittamisen opinnoissa useaan otteeseen kerrataan: Ensin on opittava kirjoittamisen säännöt ja lainalaisuudet voidakseen myöhemmin hylätä ne.

Uutta kannattaa etsiä


Vain kieltä opiskelemalla voi oppia sen mestariksi. Ja sitä Hytönen on. Kielen mestari, miltei taikuri, joka alati etsii uusia sanoja, kirjoittaa muistiin ja kokoaa myöhemmin kielen mosaiikkia, kuhunkin teokseen omanlaistaan. Ville kertoo etsivänsä jatkuvasti uusia haasteita, siirtyvänsä tekstilajista toiseen oppiakseen lisää. Paikallaan pysyminen ei tälle miehelle sovi. Ei varsinkaan kirjoittajana. Tästä voi jokainen viitalainen ottaa oppia. Villen vierailu jättääkin jälkeensä yhtä aikaa sekä hämmentyneen että innostuneen kirjoittajan, joka on tekstinsä äärellä hitusen aiempaa rohkeampi.


Katriina Mujunen

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Sata sanaa


                  

Kirjoituskutsu kaikille Viita-akatemialaisille!


Arvon nykyiset ja entiset Viita-akatemialaiset, Suomi täyttää sata vuotta joulukuussa 2017. Se on vähintäänkin sadan sanan arvoinen asia.
 

Tämän kunniaksi pyydämmekin teiltä tasan sadan sanan mittaisen tekstin. Teksti voi olla lajityypiltään ja rakenteeltaan millainen tahansa.

Kirjoitustyötä ryydittämään varustamme teidät avainlauseilla/otsikoilla, jotka ovat nykyisten akatemialaisten käsialaa. Kirjoituksen teemaa ei rajata, mutta kirjoittamista tai kirjallisuutta käsittelevät tekstit ovat suotavia.

 

Näin se toimii:

Viitapiirin Facebookissa julkaistaan avainlauseita kolme kertaa viikossa pitkin kevättä. Avainlauseita on suurin piirtein yhtä monta kuin meitä akatemialaisia kautta historian, reilut kolmesataa.

Löytäessäsi sinua puhuttelevan lauseen, tartu kynään ja loihdi oma, täsmälleen sadan sanan tekstisi. Vain otsikointi on vapaa tästä täsmällisyyden kaulapannasta. Itse leipätekstin tulee olla tasan sata sanaa. Välimerkeistä ei niin väliä.

Koska avainlauseita on viljalti, olemme määritelleet teksteille kolme erillistä määräpäivää. Deadline on ilmoitettu kunkin avainlausejulkaisun yhteydessä. Tätä logiikkaa noudattaen olemme asettaneet osallistumismaksimin: kolme tekstiä per kirjoittaja on ehdoton yläraja.

Lähetä tekstisi otsikolla ‘Sata sanaa’ osoitteeseen viitapiiri@gmail.com. Sekä suoraan viestikenttään kirjoittaminen että liitetiedoston lähettäminen on sallittua. Kerro samalla kuka olet, minä vuosina olit Viita-akatemiassa ja kuka oli opettajasi. Kerro myös, mikä oli oma avainlauseesi, jos asia ei muuten tekstistä ilmene.


Julkaisu

Julkaisemme tekstit Viitapiirin Facebookissa ja myöhemmin useamman tekstin koontana blogissa. Erikseen ja nätisti pyydettäessä voimme julkaista tekstisi myös nimimerkin turvin.

Lisäksi järjestämme myöhemmin sadan sanan liveillan, jossa tekstejä luetaan ääneen. Jos köyhä yhdistyksemme löytää rahoitusta tai mesenaatin, voi jonkinlainen painotuotekin olla mahdollinen.

Tämä kutsu on osoitettu aivan kaikille Viita-akatemiassa opiskelleille. Toivommekin, että levitätte viestiä eteenpäin, jotta jokainen akatemialainen olisi tästä hankkeesta tietoinen. Erityisesti toivomme haasteen tavoittavan myös ne ihmiset, joilla kirjoittaminen on syystä tai toisesta jäänyt Viitavuosien jälkeen taka-alalle.

Voisin lyödä vaikka satasen vetoa, että tästä tulee hieno juttu! Kaikki mukaan!

maanantai 6. helmikuuta 2017

Pyyn Runoperjantai 10.2. kello 20.00

mediatiedote 6.2.2017



KIRJOITTAJAYHDISTYS VIITAPIIRI ALOITTAA RUNOPERJANTAIDEN SARJAN 10.2. RAVINTOLA PYYSSÄ.

Kuukausittain toistuva kattaus sanataidetta tarjoillaan aina useamman esiintyjän toimesta. Avausillan runoilijat ovat Sauli Salomaa, Maria Saarinen ja Tauno Mathlin. Esitykset alkavat iltakahdeksan tienoilla.

Kyseessä on samalla Ravintola Pyyn yksivuotisjuhlien avaus. Pikkuravintola Pyy tarjoaa rentoa, rehtiä ja konstailematonta ruokaa hyvällä, perinteisellä otteella.
http://ravintolapyy.fi/
Ravintola Pyyn Facebook

Runoperjantain idea on tarjoilla tutumpien nimien lisäksi myös aivan uusia tulokkaita.
Haluamme antaa lava-aikaa myös heille, joiden painava sana ei ole vielä kansien kätköissä. Julkaisutoiminta ei ole kriteeri esiintymiselle. Tapahtumasisällöstä vastaa Viitapiiri ry.

http://viitapiiri.blogspot.fi/
https://www.facebook.com/viitapiiri/

SAULI SALOMAA on tamperelainen pirkkalaiskirjailija, joka on Tammerkynän puheenjohtaja ja käynyt Viita-akatemian. Romaanit: Mustareunainen sädekehä (2015) Kyyti (2015). Aforismikokoelma Järkäle (2014) ja viisi runokirjaa 1994 – 2004. Tulossa runoteos Paljon yli huomisen (2017)
 

MARIA SAARINEN (s. 1985) on Viita-akatemian käynyt tamperelainen kirjoittaja ja käsityöläinen, runoilija ja tarinankertoja, joka pitää väreistä, ketuista ja metsien pyhyydestä. Juuri nyt Maria odottelee mieluisia yhteydenottoja kustantajilta.
 

TAUNO MATHLIN (s.1971) on lempääläläinen ammatillinen erityisopettaja. Hän on julkaissut tarinakokoelman Kämmenasukki (2013) ja runokokoelman Keskivuodenaika (2016). Pyyn illassa hän esiintyy Harri Jurvelan säestämänä.


Lisätiedot: Sema Hokkanen (Viitapiiri) 044 3077705 sema.hokkanen@gmail.com
                  Miika Kotti (Ravintola Pyy) 050 3032080 info@ravintolapyy.fi



torstai 2. helmikuuta 2017

Kirjailijavieraita Viita-akatemiassa

Vieraana Viita-akatemiassa: Marko Hautala


Marko Hautala on yksi harvoista suomalaisista kauhukirjailijoista ja myös yksi allekirjoittaneen lempikirjoittajista. Kirjailijavierailussaan Viita-akatemiassa hän puhui lähinnä kirjoitusprosessistaan ja oman äänen löytymisestä, teemoista, jotka ovat tärkeitä kaikille kirjoittajille.

Teksti virtaa rehellisyyden voimalla


Hautalan mukaan oma ääni on nimenomaan pakoton ilmaisun tapa, josta syntyvät ikään kuin sivutuotteina juoni ja muut kirjoittajia askarruttavat asiat. Tyyli on Hautalalle ensisijainen ja siihen liittyy tavalla tai toisella vahva omakohtaisuus. Kirjoittajan oma ääni ja omakohtaisuus ovat jotakin ehdottomasti säilytettävää esimerkiksi käännettäessä kirjaa elokuvaksi. Persoonallisuus tekstissä on siis jotakin muuta kuin tapahtumien ketju. Se on sitä, että kirjoittaja ilmaisee itseään.

Kirjoittaja saattaa huomata teeskentelevänsä, vaikka hänen tekstinsä olisikin moitteetonta. Tekstijumi ei tule keskellä inspiraatiota, vaan usein syynä on varkain paikalle hiipinyt teeskentely. Jollakin kirjoittajalla taas saattaa olla vahva kokemus, mutta ei harjaantumista lukemiseen tai kirjoittamiseen liittyen, jolloin kokemusta on vaikeaa ilmaista. Marko Hautala katsoo, että kirjallisen kentän tuntemattomuus ja toisaalta liika oppineisuus ovat kirjoittajien yleisimmät ongelmat, teemat, joiden kanssa kirjailijat kamppailevat.

Marko Hautala: "Jos kirjoittamisessa ei ole mitään järkeä niin missä sitten on?" Kuva: Janne Kauranen

Kirjoittamista tulisikin pitää yllä koko ajan ilman katkoksia, jotta siitä tulisi toinen luonto, tapa olla. Tulkitsen, että toiminnallisuus on melkeinpä ajattelua tärkeämpää. Hautala katsoo, että jos kirjoittaja yrittää miellyttää liian montaa lukijaa, tapahtuu usein niin, ettei teksti miellytä oikein ketään. Toisin sanoen kukaan ei saa kokemustasolla tekstistä kovin paljon irti.

Kirjoittaminen ei ole ongelmatonta edes oman äänen löytyessä, toteaa Hautala. Mutta kun oma ilmaisukanava on auennut, ei tekstin kanssa tarvitse koko ajan taistella ja teksti virtaa. Omakohtaisen ilmaisun avulla ihminen voi kestää vaikeitakin asioita elämässään, jolloin kirjoittamisella on myös suuri parantava merkitys.

Kummalliset asiat innoittavat


Jos kirjoittamisen riemu löytyy, sitä on vaalittava ensisijaisesti. Marko Hautala on huomannut, etteivät mitkään ulkoapäin tulevat ärsykkeet, esimerkiksi kehut, tuota samanlaista riemua. Kehuista syntyvä riemu on aina hiukan keinotekoista, mutta kirjoittamisen ilo ja pelottomuus ovat jotakin aitoa. Kirjoittajan ei koskaan pitäisi ruveta ajattelemaan liian realistisesti eikä antaa loogisten tosiseikkojen häiritä, sillä omaa kirjoittamista ja siitä syntyvää iloa on helppoa mitätöidä. Tämä johtaa pessimistisiin ja itsetuhoisiin ajatuksiin: jos kirjoittamisessa ei ole mitään järkeä niin missä sitten on, kysyy Hautala. On ymmärrettävä, ettei oma kirja voi merkitä muille täysin samaa kuin se merkitsee kirjoittajalle itselleen, mutta ei sen tarvitse antaa lannistaa kirjoittamisen iloa.

Marko Hautalan tekstien alkupiste löytyy yleensä havaintojen ylijäämästä, kiinnostuksesta epäkäytännöllisiä ja "”vääriä"” asioita kohtaan. Inspiraatio herää ihmetyksestä: miksi tällaistakin on olemassa? Miksi on olemassa itsensä valaisevia syvänmeren kaloja, jotka räjähtävät pinnalle joutuessaan? Miksi joillakin koirilla on valkoiset täplät silmiensä yläpuolella? No, luonnontieteellä on toki selitykset näillekin, mutta ei se välttämättä silti vähennä kirjoittajan ihmetystä. Hautala toteaa, ettei hän jaksaisi kirjoittaa asioista, jotka hän ymmärtää.


Marko Hautalan mysteeriestetiikkaan liittyy sekin, ettei kirjoissa hänen mielestään tulisi olla lukittua poliittista sanomaa, vaan sen olisi hyvä olla tulkinnanvaraista.  Hautala yhtyy myös Tommi Melenderin näkemykseen siitä, että loput ovat yliarvostettuja. Kaikki mielenkiintoiset asiat ovat yleensä tapahtuneet jo tarinan puolen välin jälkeen. Vaikka lopussa viisi palloa kymmenestä jäisi ilmaan, on sekin parempi kuin laittaa ne väkisin paikoilleen, katsoo kauhukirjailija. Alku sen sijaan on tärkeä, jotta lukija jäisi koukkuun siihen peliin, jota hän pelaa kirjoittajan kanssa.

Heikkoudet voivat olla vahvuuksia


Hautalalla itsellään on viha-rakkaussuhde juoneen. Pystyn samaistumaan tähän itsekin. Intuitio on intuitiiviselle kirjoittajalle tärkein työkalu ja tekstin tuottaja, mutta jatkuva jonkinasteinen kamppailu juonen kanssa estää tekstiä leviämästä liikaa.

Hautalan kirjoittamiselle tärkeitä asioita ovat myös oma tila sekä alkukuvat. Jos sanat menevät jumiin, yrittää kirjoittaja lähestyä asiaa kuvien kautta. Oikean aivopuoliskon materiaalia ovat kuvat, myös erilaiset uhkakuvat ja sanattomat pelot. Vasemman aivopuoliskon tehtäväksi jää sitten näiden kuvien analysointi ja kielelliseen muotoon muuttaminen. Myös musiikki ja erilaiset äänimaailmat ovat Hautalalle tärkeitä.

Joskus kirjoittajan "heikkoudet" ovat samalla vahvuuksia. Hautala kertoo, että kalan toistuvia kuvia hänen kirjoissaan on kritisoitu, mutta toisaalta se on osa hänen tyyliään. Kun hän yrittää olla kirjoittamatta kaloista, silloin kalan kuva varioituu uudella ja luovalla tavalla, mutta yleensä se toistuu aina jollakin tavalla, tarkoituksettomastikin. Minustakin visuaalisuus ja erilaiset kaloihin ja muuhun pinnanalaiseen elämään liittyvät kuvat, samoin kuin lyyriset kielikuvat ja kuvat sanojen muodossa, ovat Hautalan kirjoissa kaikkein maagisinta ja hienointa.

Mirka Korhola





perjantai 20. tammikuuta 2017

Kirjailijavieraita Viita-Akatemiassa

Vieraana Viita-Akatemiassa: Jyrki Vainonen 


Viita-akatemian kolmivuotisessa kirjoittajakoulussa pääpaino on oman ilmaisun löytämisessä. Kirjoittajan urallaan jo pidemmälle päässeillä on tarjota vinkkejä, joilla välttää pahimmat karikot. Maasto ei ole kartoittamaton. Monelle opiskelijalle parasta antia ovatkin kirjailijavierailut.

Kirjoittaminen on paitsi teknistä osaamista myös löytöretkeä. Reitit tuntemattomaan ja ennakoimattomaan ovat  olennaisia ja välttämättömiä. Todellinen koetus piilee tällaisen reissun sanallistamisessa. Viita-akatemian opiskelija Mirka Korhola kertoo kirjoituksessaan Jyrki Vainosen piipahduksesta akatemiassa. Vierailun keskiöön nousi tietoisen minän ja alitajuisen hedelmällinen ja haastava suhde.


Kuva: Marjaana Malkamäki
Jyrki Vainonen on kirjailija, kirjoittamisen opettaja ja kirjailijaliiton puheenjohtaja. Hän katsoo pitkän kirjoittajanuransa alkaneen 70-luvun lopulla, Paljastava jalanjälki nimisen punkyhtyeen sanoituksista. Yhtyeen katsottiin soittavan psykoanalyysirokkia, jäsenten edes ymmärtämättä mitä se tarkoitti. Punk-kapinan herääminen oli ensimmäinen ratkaiseva käänne kirjailijan polulla. Sanoituksia seurasivat novellit, joita tuleva kirjailija kirjoitti työskennellessään hotellialalla Imatralla. Vainoselle luvattiin palkankorotusta, mutta hän valitsi mieluummin kirjallisuustieteen opiskelun Tampereen yliopistossa vuonna 1989.

Väsymyksestä valaistuminen

Vainonen otaksui, että kirjallisuuden opiskelua seuraisi kirjailijuus ikään kuin itsestään, mutta hän ymmärsi pian, ettei niin välttämättä kaikille käynytkään. Mutta kuten Vainonen nyt jälkeenpäin asiaa ajattelee, on lukeminen kuitenkin jo puolet kirjoittamisesta. Hän kirjoittikin paljon novelleja opiskeluaikanaan. Novellit olivat muodikkaan realistisia, Vainosen itsensä mukaan pikkunäppäriä. Niistä tuntui puuttuvan jotain, mutta kirjoittaja ei vain tiennyt mitä.

Eräällä Maila-Katriina Tuomisen taidehistorialuennolla tapahtui taas yksi merkittävä käänne. Edellisillan juhlimisesta väsynyt Vainonen hakeutui suuren luentosalin takariviin nukkumaan. Etuseinään heijastui toinen toistaan synkeämpiä kuvia maalauksista, jotka eivät innoittaneet kirjoittajaa millään lailla. Sitten Vainonen näki kuvan, jonka valo herätti hänet. Se oli Salvador Dalin Ajan kuluminen valuvine kelloineen. Kirjoittaja katsoi maalausta ja sanoi itselleen: "Tämä on totta."

Vainonen ymmärsi, että tekstikin voisi olla Dalin maalauksen kaltainen. Parin seuraavan viikon aikana Vainonen alkoi kirjoittaa hänelle ominaisiksi muodostuneita, kummallisia ja surrealistisia tarinoita. Hän huomasi jonkin kirjoittavan hänen kauttaan.

Ego luovan minän suojelijana

Myöhemmin Vainonen on nähnyt, että se jokin joka kirjoitti hänen lävitseen, oli hänen alitajuntansa ja unimaailmansa, jossa kaikki oli totta ilman mitään salaisuuksia. Tällä psykoanalyyttisella ulottuvuudella onkin suuri merkitys Jyrki Vainosen omassa opetusfilosofiassa. Tässä filosofiassa kirjoittaja jakautuu egoon eli tietoiseen minään, ja luovaan, alitajuiseen minään egon kuoren sisällä. Kirjoittaja tarvitsee näitä molempia, mutta tärkeintä onkin viisas suhtautuminen niihin.

Luovan minän tehtävänä on kirjoittaa rehellisesti ja huolettomasti, kun taas ego seuraa kirjoitustapahtumaa ja pyrkii muokkaamaan tekstit luettaviksi. Egon heikkoutena on kuitenkin se, että se asettuu helposti voittajien ja kriitikoiden puolelle, jolloin sen suhde luovaan, ehkä jopa pilkattuun minään saattaa muodostua rankaisevaksi. Tästä seuraa luonnollisestikin luovuuden kuihtuminen. Vainosen mukaan egon tehtävänä olisi pikemminkin luovan minän suojeleminen, kehujen ja torujen annostelu sopivassa, rakentavassa suhteessa.

Kirjoittaminen on alitajuisen muokkaamista ymmärrettäviin uomiiin


Seikkailijat ja suunnittelijat

Kirjailijavierailun aikana puheeksi nousivat suunnittelijat ja seikkailijakirjoittajat, ja Vainonen totesi olevansa seikkailija. Toisaalta hän pohti, että suunnittelijoiden ja seikkailijoiden piirteet väkisinkin yhdistyvät prosessin edetessä. Kirjoittamisen lähtökohdat ovat ehkä erilaiset: suunnittelijan on rakennettava kaavionsa, jotta hän tuntisi olonsa turvalliseksi. Seikkailija alkaa kirjoittaa tietämättä yhtään mitä on tekemässä. Kuitenkin jokainen seikkailija joutuu jossain vaiheessa prosessia myös järjestelemään tuotoksiaan ja suunnittelija puolestaan ajautuu sivupoluille.

Olipa lähestymistapa mikä hyvänsä, on kirjoittaminen aina jollain lailla hankalaa ja ristiriitaista, tietenkin! Ilman ristiriitoja mitään ei syntyisi, katsoo Vainonen Sigmund Freudiin viitaten.

Kustantamon ovi aukesi hitaasti

Vainosen 90-luvun alkupuolella kirjoittamien, surrealististen novellien tie kirjaksi muodostui tuskallisen pitkäksi. Kirjoittaja lähetti tekstejään moneen suurempaan kustantamoon, mutta julkaisupäätökset olivat kielteisiä.

Yhdeksän vuoden kuluttua ensimmäisten tekstien lähettämisestä Loki-kirjat kiinnostui novelleista. Vainonen suhtautui epäilevästi pieneen kustantamoon eikä ollut julkaisupäätöksestä järin innoissaan. Julkaistulla novellikokoelmallaan Tutkimusmatkailija ja muita tarinoita Vainonen kuitenkin voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon vuonna 1999. Tämä avasi monia ovia uraansa aloittelevalle kirjailijalle, joka oli jo luopunut haaveistaan ja punnitsi uraansa Jonathan Swift -tutkijana.

Vainonen kiittelee jälkeenpäin Loki-kirjoja hyvästä ja asiantuntevasta kohtelusta. Hän sanoo, että ilman Niko Aulaa hänestä ei olisi tullut kirjailijaa.

Jyrki Vainonen kuvaa menestyksen kihonneen hetkellisesti hattuun, kun vuosien turhautuminen viimein purkautui. Hän uskoo, että ego kaipaa huomiota, jota sen olisi hyvä saada kohtuullisissa määrin. Liiallinen huomio tekee helposti riippuvaiseksi, pohtii Vainonen. Mutta ehdottomasti kirjoittaja tarvitsee ainakin nöyryyttä, joka toki ajan kuluessa onneksi kehittyykin. Myös kateus on yksi egon heikkouksista.

Viisas ego suodattaa kehuja luovalle minälle, joka niitä ansaitseekin. Viisas ego myös kestää haukkuja ja käsittelee niitä suojellakseen luovaa minää, pikkutyyppiä.

Ilman rehellisyyttä kirjoittamiseen jää sydämen mentävä aukko

Samalla tavalla kuin Vainonen huudahti mielessään "Totta!" Dalin kelloja katsellessaan, minäkin samaistuin Vainosen ajatuksiin kummallisen kirjoittamisesta. Samalla tavalla koen, että minun on oltava rehellinen, vaikka hävettäisikin, sillä muuten kirjoittamisesta ei tule mitään. Muuten kirjoittamiseen jää sydämen mentävä aukko.

Olen pohtinut myös paljon sitä, miten suhtaudun itseeni kirjoittajana. Samaistunko palautteeseen? Olenko surkea silloin kun joku sanoo niin, onnistunko vain palautteen kautta? Mielestäni Jyrki Vainosen ajatukset luovan minän suojelemisesta ovat äärimmäisen viisaita. Kirjoitan, koska pikkutyyppi sisälläni haluaa kirjoittaa. Ehkä kirjoitan myös siksi, ettei egoni keksi mitään omasta mielestään järkevämpääkään tekemistä.

                                                                                        Mirka Korhola


Jyrki Vainosen esittelysivu Kirja-Sammossa