Kirjailijavieraita Viita-akatemiassa

Ville Hytönen

Ville Hytönen on kirjallisuuden moniottelija. Hytönen on verrattain nuoresta iästään huolimatta ennättänyt tehdä lähes kaikkea, mitä kirjallisuuden kentällä on tarjolla. Häntä ajaa eteenpäin intohimo, rohkeus ja ennakkoluulottomuus. Hytösen innostus on tarttuvaa lajia. Villen vierailu Viita-akatemiassa jätti jäljen myös vierailusta raportoivaan Katriina Mujuseen.

Ville Hytönen on kokenut tekijä kirjallisuuden kentällä, sen oppii kuulija hyvin nopeasti. Lukioikäisenä mies perusti Savukeidas Kustannuksen, jota hän on pyörittänyt menestyksekkäästi ystävänsä Erno Selänteen kanssa kuudentoista vuoden ajan. Hän on niin runouden, esseistiikan, kuunnelmien kuin lastenkirjallisuudenkin saralla kunnostautunut kirjailija, joka tunnetaan myös Turun Kirjan talon perustajajäsenenä ja tamperelaisen Tulenkantajien kirjakaupan entisenä omistajana, Tulenkantaja- kirjallisuuspalkinnon perustajana, kirjallisuuskriitikkona sekä residenssi-isäntänä. Erilaisia palkintoehdokkuuksia ja palkintojakin on matkan varrella tarttunut mukaan useampia.

Kuva: Laura Malmivaara

Epäonnistumista ei kannata jäädä murehtimaan

Kuulija ehtii useampaan otteeseen pohtimaan mistä mies löytää ajan ja energian, ennen kaikkea rohkeuden tehdä kaiken sen mitä tekee. Villen intohimo kirjallisuutta ja kirjoittamista kohtaan on hengästyttävän syvää ja inspiroivaa. Häntä ei tunnu lannistavan mikään ja mies puhuukin kaatuneista hankkeista epäonnistumisten sijaan tiettyyn aikaan sidoksissa olevina projekteina, joita ei kannata jäädä murehtimaan. Samaa rohkeutta ja päämäärätietoisuutta toivoisi jokaiselle kirjoittavalle ihmiselle.

Tapa, jolla Ville puhuu kielestä koskettaa minua, joka myös kirjoittajana ja lukijana huomaan rakastuvani kieleen ja sen mahdollisuuksiin aina vain syvemmin. Villen suhteessa kieleen on kuitenkin mutkattomuutta, jota on vaikea olla kadehtimatta. Hän tuntuu menevän sitä kohti samalla varmuudella kuin kaikkea muutakin elämässään. Kieli on miehen käsissä työkalu, käyttöesine, jonka voi muovata tahtoonsa taipuvaksi. Hyvä esimerkki tästä on Hytösen tänä keväänä ilmestyvä romaani Jumalankoirat (Sammakko), 1600-luvun lopun Viroon sijoittuva tarina, jonka kielen äärellä mies vietti vuosia, hioi ja hioi, kunnes löysi täydellisen ilmaisumuodon.

Kiertotietä ei ole

Oma suhteeni kieleen on ristiriitaisempi, jollain tapaa haavoittavakin. Monesti kieli katoaa otteestani kuin omalakinen olento, eikä se aina riitä kuvaamaan sitä mitä tunnen ja ajattelen. Affektit, ruumiin ja mielen rajapinnoilla liikkuvat esikielelliset kokemukset, eivät tahdo taipua kielen muotoon vaikka kuinka toivoisin ja silti juuri ne ovat se olemisen muoto, jonka tahtoisin useimmiten sanoittaa. Ehkä Villen stoalaisesta asenteesta olisi tässä kohtaa hyötyä: Ei ole kiertoteitä. On vain suostuttava työhön, jota maailmojen rakentaminen kielellä vaatii.

Omaa runoilijanuraansa aloittaessaan Ville kertoo menneensä lähikirjastoon ja lukeneensa kaikki hyllyistä löytyvät runoteokset. Jopa omakustanteet. Runouden kirjoittamisesta mies puhuukin taitona, joka opitaan vain runoutta lukemalla. Tästä ajatuksesta on helppo olla samaa mieltä. Ilman runouden lajihistorian, runokielen, – mittojen ja rytmin tuntemusta on vaikeaa, ellei mahdotonta, kirjoittaa runoutta, joka sanoo jotakin uutta ja olennaista ja tekee sen tuoreella tavalla. Lukematta muiden runoja on vaikea löytää omaa ääntään. Niin kuin luovan kirjoittamisen opinnoissa useaan otteeseen kerrataan: Ensin on opittava kirjoittamisen säännöt ja lainalaisuudet voidakseen myöhemmin hylätä ne.

Uutta kannattaa etsiä

Vain kieltä opiskelemalla voi oppia sen mestariksi. Ja sitä Hytönen on. Kielen mestari, miltei taikuri, joka alati etsii uusia sanoja, kirjoittaa muistiin ja kokoaa myöhemmin kielen mosaiikkia, kuhunkin teokseen omanlaistaan. Ville kertoo etsivänsä jatkuvasti uusia haasteita, siirtyvänsä tekstilajista toiseen oppiakseen lisää. Paikallaan pysyminen ei tälle miehelle sovi. Ei varsinkaan kirjoittajana. Tästä voi jokainen viitalainen ottaa oppia. Villen vierailu jättääkin jälkeensä yhtä aikaa sekä hämmentyneen että innostuneen kirjoittajan, joka on tekstinsä äärellä hitusen aiempaa rohkeampi.

Katriina Mujunen