Kirjailijavieraita Viita-Akatemiassa

Vieraana Viita-Akatemiassa: Jyrki Vainonen 

Viita-akatemian kolmivuotisessa kirjoittajakoulussa pääpaino on oman ilmaisun löytämisessä. Kirjoittajan urallaan jo pidemmälle päässeillä on tarjota vinkkejä, joilla välttää pahimmat karikot. Maasto ei ole kartoittamaton. Monelle opiskelijalle parasta antia ovatkin kirjailijavierailut.

Kirjoittaminen on paitsi teknistä osaamista myös löytöretkeä. Reitit tuntemattomaan ja ennakoimattomaan ovat  olennaisia ja välttämättömiä. Todellinen koetus piilee tällaisen reissun sanallistamisessa. Viita-akatemian opiskelija Mirka Korhola kertoo kirjoituksessaan Jyrki Vainosen piipahduksesta akatemiassa. Vierailun keskiöön nousi tietoisen minän ja alitajuisen hedelmällinen ja haastava suhde.

Kuva: Marjaana Malkamäki

Jyrki Vainonen on kirjailija, kirjoittamisen opettaja ja kirjailijaliiton puheenjohtaja. Hän katsoo pitkän kirjoittajanuransa alkaneen 70-luvun lopulla, Paljastava jalanjälki nimisen punkyhtyeen sanoituksista. Yhtyeen katsottiin soittavan psykoanalyysirokkia, jäsenten edes ymmärtämättä mitä se tarkoitti. Punk-kapinan herääminen oli ensimmäinen ratkaiseva käänne kirjailijan polulla. Sanoituksia seurasivat novellit, joita tuleva kirjailija kirjoitti työskennellessään hotellialalla Imatralla. Vainoselle luvattiin palkankorotusta, mutta hän valitsi mieluummin kirjallisuustieteen opiskelun Tampereen yliopistossa vuonna 1989.

Väsymyksestä valaistuminen

Vainonen otaksui, että kirjallisuuden opiskelua seuraisi kirjailijuus ikään kuin itsestään, mutta hän ymmärsi pian, ettei niin välttämättä kaikille käynytkään. Mutta kuten Vainonen nyt jälkeenpäin asiaa ajattelee, on lukeminen kuitenkin jo puolet kirjoittamisesta. Hän kirjoittikin paljon novelleja opiskeluaikanaan. Novellit olivat muodikkaan realistisia, Vainosen itsensä mukaan pikkunäppäriä. Niistä tuntui puuttuvan jotain, mutta kirjoittaja ei vain tiennyt mitä.

Eräällä Maila-Katriina Tuomisen taidehistorialuennolla tapahtui taas yksi merkittävä käänne. Edellisillan juhlimisesta väsynyt Vainonen hakeutui suuren luentosalin takariviin nukkumaan. Etuseinään heijastui toinen toistaan synkeämpiä kuvia maalauksista, jotka eivät innoittaneet kirjoittajaa millään lailla. Sitten Vainonen näki kuvan, jonka valo herätti hänet. Se oli Salvador Dalin Ajan kuluminen valuvine kelloineen. Kirjoittaja katsoi maalausta ja sanoi itselleen: "Tämä on totta."

Vainonen ymmärsi, että tekstikin voisi olla Dalin maalauksen kaltainen. Parin seuraavan viikon aikana Vainonen alkoi kirjoittaa hänelle ominaisiksi muodostuneita, kummallisia ja surrealistisia tarinoita. Hän huomasi jonkin kirjoittavan hänen kauttaan.

Ego luovan minän suojelijana

Myöhemmin Vainonen on nähnyt, että se jokin joka kirjoitti hänen lävitseen, oli hänen alitajuntansa ja unimaailmansa, jossa kaikki oli totta ilman mitään salaisuuksia. Tällä psykoanalyyttisella ulottuvuudella onkin suuri merkitys Jyrki Vainosen omassa opetusfilosofiassa. Tässä filosofiassa kirjoittaja jakautuu egoon eli tietoiseen minään, ja luovaan, alitajuiseen minään egon kuoren sisällä. Kirjoittaja tarvitsee näitä molempia, mutta tärkeintä onkin viisas suhtautuminen niihin.

Luovan minän tehtävänä on kirjoittaa rehellisesti ja huolettomasti, kun taas ego seuraa kirjoitustapahtumaa ja pyrkii muokkaamaan tekstit luettaviksi. Egon heikkoutena on kuitenkin se, että se asettuu helposti voittajien ja kriitikoiden puolelle, jolloin sen suhde luovaan, ehkä jopa pilkattuun minään saattaa muodostua rankaisevaksi. Tästä seuraa luonnollisestikin luovuuden kuihtuminen. Vainosen mukaan egon tehtävänä olisi pikemminkin luovan minän suojeleminen, kehujen ja torujen annostelu sopivassa, rakentavassa suhteessa.

Kirjoittaminen on alitajuisen muokkaamista ymmärrettäviin uomiiin

Seikkailijat ja suunnittelijat

Kirjailijavierailun aikana puheeksi nousivat suunnittelijat ja seikkailijakirjoittajat, ja Vainonen totesi olevansa seikkailija. Toisaalta hän pohti, että suunnittelijoiden ja seikkailijoiden piirteet väkisinkin yhdistyvät prosessin edetessä. Kirjoittamisen lähtökohdat ovat ehkä erilaiset: suunnittelijan on rakennettava kaavionsa, jotta hän tuntisi olonsa turvalliseksi. Seikkailija alkaa kirjoittaa tietämättä yhtään mitä on tekemässä. Kuitenkin jokainen seikkailija joutuu jossain vaiheessa prosessia myös järjestelemään tuotoksiaan ja suunnittelija puolestaan ajautuu sivupoluille.

Olipa lähestymistapa mikä hyvänsä, on kirjoittaminen aina jollain lailla hankalaa ja ristiriitaista, tietenkin! Ilman ristiriitoja mitään ei syntyisi, katsoo Vainonen Sigmund Freudiin viitaten.

Kustantamon ovi aukesi hitaasti

Vainosen 90-luvun alkupuolella kirjoittamien, surrealististen novellien tie kirjaksi muodostui tuskallisen pitkäksi. Kirjoittaja lähetti tekstejään moneen suurempaan kustantamoon, mutta julkaisupäätökset olivat kielteisiä.

Yhdeksän vuoden kuluttua ensimmäisten tekstien lähettämisestä Loki-kirjat kiinnostui novelleista. Vainonen suhtautui epäilevästi pieneen kustantamoon eikä ollut julkaisupäätöksestä järin innoissaan. Julkaistulla novellikokoelmallaan Tutkimusmatkailija ja muita tarinoita Vainonen kuitenkin voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon vuonna 1999. Tämä avasi monia ovia uraansa aloittelevalle kirjailijalle, joka oli jo luopunut haaveistaan ja punnitsi uraansa Jonathan Swift -tutkijana.

Vainonen kiittelee jälkeenpäin Loki-kirjoja hyvästä ja asiantuntevasta kohtelusta. Hän sanoo, että ilman Niko Aulaa hänestä ei olisi tullut kirjailijaa.

Jyrki Vainonen kuvaa menestyksen kihonneen hetkellisesti hattuun, kun vuosien turhautuminen viimein purkautui. Hän uskoo, että ego kaipaa huomiota, jota sen olisi hyvä saada kohtuullisissa määrin. Liiallinen huomio tekee helposti riippuvaiseksi, pohtii Vainonen. Mutta ehdottomasti kirjoittaja tarvitsee ainakin nöyryyttä, joka toki ajan kuluessa onneksi kehittyykin. Myös kateus on yksi egon heikkouksista.

Viisas ego suodattaa kehuja luovalle minälle, joka niitä ansaitseekin. Viisas ego myös kestää haukkuja ja käsittelee niitä suojellakseen luovaa minää, pikkutyyppiä.

Ilman rehellisyyttä kirjoittamiseen jää sydämen mentävä aukko

Samalla tavalla kuin Vainonen huudahti mielessään "Totta!" Dalin kelloja katsellessaan, minäkin samaistuin Vainosen ajatuksiin kummallisen kirjoittamisesta. Samalla tavalla koen, että minun on oltava rehellinen, vaikka hävettäisikin, sillä muuten kirjoittamisesta ei tule mitään. Muuten kirjoittamiseen jää sydämen mentävä aukko.

Olen pohtinut myös paljon sitä, miten suhtaudun itseeni kirjoittajana. Samaistunko palautteeseen? Olenko surkea silloin kun joku sanoo niin, onnistunko vain palautteen kautta? Mielestäni Jyrki Vainosen ajatukset luovan minän suojelemisesta ovat äärimmäisen viisaita. Kirjoitan, koska pikkutyyppi sisälläni haluaa kirjoittaa. Ehkä kirjoitan myös siksi, ettei egoni keksi mitään omasta mielestään järkevämpääkään tekemistä.

                                                                                        Mirka Korhola


Jyrki Vainosen esittelysivu Kirja-Sammossa