Runopihan artistivieras Nicolas Kivilinna

Nicolas Kivilinna, lauluntekijä

Nicolas Kivilinna on nuori, tamperelaistunut folkmuusikko. Mies on sanalla sanoen mukava heppu. Olemus on välitön, nuoresta uhosta saatikka dekadenssista ei ole havaittavissa rahtuakaan. Keskustelin Nicolaksen kanssa Runopihan alla musiikista, runoudesta, hiukan jopa liikunnasta. 

Kivilinnan debyyttilevytys kertoo ehkä jotain olennaista miehen tavasta tehdä ja nähdä asiat. Nicolas tarttui Eino Leinon säkeisiin ja kaiversi ne levylautaselle tavalla, joka toi pilkahduksen uudenlaista valoa kansallisrunoilijan tuotantoon Vesa-Matti Loirin järkälemäisen varjon takaa. Esikois-EP oli sinänsä musiikillisesti varsin perinteinen, mutta oli häkellyttävää, miten suvereenisti ja tuoreella tavalla tuolloin parikymppinen laulaja otti kansalliset gigantit haltuunsa. Levytyksessä ei löytynyt paljon mitään ennen kokematonta ja silti se kuulosti uudelta.

Viime vuonna Nicolas julkaisi ensimmäisen täyspitkänsä Joka laulun laulaa vaan, joka sai hyviä arvosteluja ja keräsi kuuntelijoita yli genrerajojen. Sekin on omalla tavallaan hämmentävää, koska nykyistä musiikkiskeneä pidetään pitkälti pirstaloituneena ja ns. yleistä makua ei kai pitäisi enää olla edes olemassa. 

Toukokuussa runosovitusten sarja sai jatkoa. Nyt Kivilinna koettelee voimiaan koko Pispalan harjun leveydeltä, kun ääninauhalle on taltioitu otteita Lauri Viidan tuotannosta.

Tänä vuonna vietetään Lauri Viidan juhlavuotta. Mitä Viidan löytäminen merkitsi sinulle henkilökohtaisesti?

- Sävelsin sekä Leino- että Viitabiisit noin kolme vuotta sitten. Viita jäi hiukan Leinon varjoon, ihan jo siksikin, että Leino-EP julkaistiin paljon aiemmin. Leino on minulle henkilökohtaisempi, mutta Viidassa kiehtoo erityisesti kieli ja rytmi sekä asenne. Viidan kielessä on hiukan sellaista Little Richard -tyylistä Wop bop a loo bop -meinikiä. Se vaan soundaa ihan älyttömän hyvältä ja on melkein kuin englanninkielistä rockmusaa! Mutta pitää muistaa, että Viidan tekstissä on myös äärettömän painava sisältö.

- Luulen että Viita on ollut avoin ja ennakkoluuloton mieli, etenkin kun miettii runojen tekoajankohtaa. Viita pysyi perinteisen muodon sisällä, mutta rusikoi sen sisältä käsin.

Lainautumista ja uusiutumista

Myös Kivilinnalle itselleen perinne on tärkeää. Hän ei korosta omaa rooliaan musiikintekijänä, vaan vaikuttaa kiitolliselta siitä, että on mukana rakentamassa jotakin kestävää, jopa ikiaikaista. Kappaleesta En etsi valtaa enkä loistoa löytyy seuraavat säkeet:”En kaipaa mainetta, en mammonaa, en mitään tätä parempaa/ En tahdo olla osa legendaa/ Mä haluun olla laulaja, joka laulun laulaa vaan/ jonka aika sitten joskus unohtaa”.

- Yksi mun isoista esikuvista on Pete Seeger. Seegerillä kysymys oli aina musiikista, hän vaikutti lämpimän nöyrältä tyypiltä. Mua viehättää ajatus lauluntekijöiden jatkumosta: otetaan jotain, lisätään siihen omastaan ja annetaan eteenpäin. Ehkä joku löytää tulevaisuudesta myös minusta jotain ja pitää jatkumoa taas vuorostaan elävänä.

Lainautumista ja uusiutumista tapahtuu paitsi ajallisessa, myös alueellisessa jatkumossa.

- Tampereella on jotenkin hassu ilmapiiri tässä mielessä. Jukka Nousiainen kertoi jälkeenpäin innostuneensa mun Leino-levystä, etenkin siitä ajatuksesta, että yksin voi tehdä bändilevyn. Kun minä vuorostani olin kuullut Jukan Huonoa seuraa -levyn, ajattelin: ei vitsit, mä haluun tehdä myös näin! Laulun laulaa vaan LP:ni syntyi sitten osin Nousiaisen inspiroimana. Enkä missään kohtaa tiennyt, että Nousiainen oli ajatellut samoin mun Leino-EP:stä!

Matkamies maan

Edellä mainitusta tulee hiukan mieleen kansanrunous. Kansanrunous on ilmaisumuoto, jossa taide itsessään säilyy jälkipolville, mutta persoonat häipyvät vääjäämättä unholaan. Nicolas Kivilinna teki toukokuun lopulla pyöräretken yli Suomineidon leveiden lanteiden. Matkan päätöspiste löytyi Pohjois-Karjalan salomailta.

Itä-Suomi on vanhaa runonlaulajien maata. Tuntuiko reissatessa, että tässä ollaan suomalais-ugrilaisen laulajaperinteen alkukodissa?

- Viime vuonna mietin, että olisi mukava käydä esiintymässä sellaisissa paikoissa, joissa ei ikinä muuten tulisi käytyä. Se oli vähän koko matkaidean alku. Itä-Suomessa vastaan tuli paikkoja kuten Parppeinvaaran Runokylä, johon pitää ottaa yhteyttä. Matkan varrella tuli jo sovittuakin muutama keikka, joten kunhan proggis muodostuu valmiiksi, on jo varmoja esiintymispaikkoja tiedossa, Nicolas naurahtaa.

Myös matkan aikana tunne jatkumolla olosta sai uutta merkitystä.

- Isän puolen suku on Itä-Suomesta kotoisin. En ollut koskaan ennen oikein tajunnut, kuinka paljon laulu ja runonlausunta on ollut suvussa läsnä. Varsinaisia muusikkoja ei ole, mutta laulu ja runo on ollut aina. Ukillanikin löytyi aivan joka tilanteeseen jokin runo, vaikka muisti alkoi muuten reistailla.

Pyöräreissu oli pituudeltaan 650 kilometriä. Mitä reitin varrelta tarttui mukaan?

- Matka antoi paljon ajateltavaa ja tyhjensi samalla mielen hyvällä tavalla. Kirjoitin sekä matkabiisejä että matkapäiväkirjaa. Liikkuminen on luomisen kannalta tosi hedelmällistä. Minulla oli pyöräillessä nauhuri ohjaustangon pussukassa kovassa käytössä. Tallennustila loppui kesken, kun tuli selitettyä niin paljon juttuja. Pyöräily on kevyttä liikunta ja jättää aikaa oikeastaan pelkkään ajatteluun.

- Noiden kappaleiden myötä on syntymässä hiukan vahingossa uusi akustispainotteinen kokoonpano. Mukana on kaikkia jänniä pikkusoittimia, jotka sopivat matkaamisen tee-se-itse -henkeen. Mulla olisi haaveena yhdistää matkabiisit ja -päiväkirja jollain tapaa yhteen. Sen näkee vielä sitten, mitä tuosta syntyy.

”Se tyyppi, joka esittää Nicolas Kivilinnan musiikkia”

Nicolas Kivilinna on esiintynyt sekä pienillä että isommilla estradeilla. Valtaosa keikoista on ollut sooloesiintymisiä, mutta repertuaarissa on myös tiukasti soitettuja vetoja bändin kera. Kivilinna asettuu laulaja-lauluntekijöiden pitkälle jatkumolle luontevalla itsevarmuudella. Yksi syy tähän saattaa olla se, että Kivilinna korostaa musiikin omaehtoista luovaa pohjavirtaa, johon yksittäinen tekijä huuhtoutuu. Mutta persoonat eivät kuitenkaan haihdu, päinvastoin. Kivilinnan esiintymiset ovat vahva todiste tästä.

Lavaolemuksesi on aina välitön ja hyväntuulinen ympäristöstä riippumatta. Onko musiikki sinulle ennen kaikkea läsnäoloa ihmisten keskuudessa?

- Olen aiemmin ajatellut, että olen vain joku tyyppi, joka esittää säveltäjä Nicolas Kivilinnan musiikkia – periaatteessa se voisi olla joku muukin. Mutta kun olen huomannut, miten ihmiset ovat keikoilla mukana, on suhtautuminen jotenkin alitajuisesti muuttunut. Ehkä livekeikalla pystyy tehokkaasti välittämään aika siistejäkin juttuja. Esimerkiksi Leino- ja Viitalauluja äänittäessäni ajattelin, että olisi aika mukava, jos mun musiikkini kautta porukka löytäisi jotain hienoa.

- Tärkeintä on se, että nauttii musiikin tekemisestä. Minulla on ollut siitä kiva tilanne, että olen saanut musiikkia julkaistua ja ihmiset ovat löytäneet sen – se on ollut pitkälti omakustanteista, jolloin olen saanut tehdä omaa juttuani juuri niin kuin haluan.

Livekokemuksessa Nicolakselle on tärkeää se, että homma ei ajaudu liian tuttuihin uomiin. Musiikin tulee virrata vapaana, omaa reittiään etsien.

- Musiikki pysyy tuoreena, kun voi olla monenlaisessa mukana. En pääse puhtaimpaan esiintymistilaani, jos teen samaa asiaa liian kauan. Keskittyminen harhautuu ja olo tulee jotenkin liian tietoiseksi. Pitää olla pientä haastetta. Parhaimmillaan pääsee tilaan, jossa on samaan aikaan sekä tosi skarppina että täysin musiikin vietävissä, eikä ajattele oikeastaan yhtään mitään.

- Viime kesän bändikeikka YO-talolla painui mieleen. Paikka oli sullottuna väkeä. Meininki oli jotenkin fanaattinen; tajusin ekan kerran, miksi jotkut ihmiset jäävät koukkuun esiintymiseen ja sen antamaan vuorovaikutukseen. Se oli jopa vähän pelottavaa, mutta tosi siistiä. Ja hurmoksen lisäksi kuitenkin myös soitimme paremmin kuin koskaan.

Langat omissa käsissä

Musiikkiteollisuus on jo pitkään ollut murroksessa. Etenkin perinteinen levymyynti on menettänyt merkitystään, ainakin kansallisilla markkinoilla ja rock/popmusiikissa erityisesti. Takavuosina Kivilinna olisi jo aikapäivää sitten signattu isolle levy-yhtiölle. 

Onko nykytilanne muusikolle erityisen haasteellinen?

- Vaikea sanoa, koska en ole elänyt muunlaista aikakautta. Päätös pysyä isompien yhtiöiden ulkopuolella on ollut aika tietoinen. Jonain päämääränä on joskus tehdä todella hyvin tuotettu lauluntekijälevy, hiukan kuten J. Karjalaisen Et ole yksin. Se pitää kuitenkin ansaita ja tietää, mitä tapahtuu. Monen hyvänkin bändin tuho on ollut se, että he ovat tehneet liian aikaisessa vaiheessa asioita, joita eivät vielä osaa. Esimerkiksi Viita-laulut tein jo vuosia sitten, mutta levytin ne vasta nyt, koska en aiemmin kokenut olevani laulaja tai muusikkona riittävän valmis.
- Toisaalta myös pidän siitä, että kaikki ovat langat käsissäni: mulla on oma toiminimi, tykkään hoitaa alv-hommat ja muun paperisodan. Se on jopa jotenkin leppoisaa puuhaa. Sitä paitsi jos mä myyn varmasti vaikkapa tuhat levyä, ei ole paljon järkeä maksaa muiden asioiden hoidosta ulkopuolisille tahoille, jotka myisi vain saman verran.

Kirjailija Kivilinna?

Musiikin lisäksi Nicolaksella on omat tavoitteensa myös sanataiteen parissa. Kirjailijan uran kannalta sukunimi Kivilinna on suorastaan tuplasti enteellinen. Itse asiassa yksi teos on jo saatettu lähes painovalmiiksi, mutta ainakaan vielä ei ole sen julkaisun aika. 

- Viime vuonna huutelin Facebookissa runokokoelmastani, tein siitä muutaman koevedoksenkin. En kuitenkaan kokenut tarpeelliseksi tuoda sitä julkaistavaksi, koska minulta ilmestyi tuolloin debyytti-LP. Kokoelma oli itselleni ikään kuin ensimmäinen askel, nimikin on Näin se alkaa. Voi olla, että sille tulee myöhemmin aikansa tai sitten mennään eteenpäin ja ohi. Nyt olen keskittynyt enemmän proosaan. Mielessä on muutama tarinaidea, joita olen miettinyt tosi paljon. Olen hakenut oikeaa ilmaisutapaa ja tuntuu että matkapäiväkirja avasi jotakin sen suhteen. Nyt on hyvä kirjoitussyke päällä.

Omakustanteisuus on musiikin saralta tuttu toimintatapa Kivilinnalle. Kirjallisuuden kentillä omakustanteita kohdellaan usein lähes patologisesti. Ehkä olisi syytä muuttaa käsityksiä tämänkin suhteen, koska toimintaympäristö ja ansaintalogiikka ovat myös kirjallisuuden saralla murroksessa. Etenkin runous painii hiukan samanlaisten haasteiden kanssa kuin musiikki: kokoelmia myydään vähän, suuret kustannustalot eivät panosta runoihin. Toisaalta julkaisunimikkeitä on vuosittain paljon laidasta laitaan. 

Tulisiko mielestäsi myös nykyrunouden jalkautua entistä voimakkaammin sinne, missä ihmiset jo valmiiksi liikkuvat? 

- En ole ihan ajan tasalla nykyrunouden tilasta. Sellainen tuntuma mulla on, että se on aika kokeellista ja subjektiivista. Sellaista runoutta, johon on helppo päästä sisään, ei ehkä tehdä kauheasti. Osasyy on varmaankin se, että runous halutaankin pitää epäkaupallisena. Myös musiikissa on hiukan samaa: jotkut eivät halua laittaa musiikkiaan Spotifyhin, pitää yllä Facebook-sivuja ja näin. Silloin niitä hyviäkin juttuja on hankala löytää. Ymmärrän kyllä tämänkin, mutta on silti sääli löytää upea bändi, jota ei voi kuunnella oikein mistään.

Juuri nyt pitäisi olla runon hetki

- Puhuin juuri Martikaisen Jarkon kanssa, että runouden tulisi kaiken järjen mukaan olla juuri nyt in, kun on Twitterit ja muuta lyhyttä ilmaisua. Ehkä runous vaatii kuitenkin sellaista oivaltamista, että siihen ei haluta tai osata pysähtyä. Luulen, että runoakin pystyttäisiin paremmin kauppaamaan. Mä puen runoja musiikiksi ja tosi moni on löytänyt Leinon ja Viidan niiden kautta. Se on tavallaan tuotteistamista, mutta ihmisiä se vaikuttaa kiinnostavan ja tavoittavan. Moni runoja tuntematon on sanonut, että tehtäisiinpä nykyäänkin tällaista.

Nicolas opiskelee luovaa kirjoittamista Viita-akatemiassa, nyt opintoja on takana yksi lukuvuosi.

- En ole ensimmäisenä vuotena oikein ehtinyt viedä omia tekstejäni ryhmän käsittelyyn, mutta syksyksi on paljon vietävää. Mulle ei ole oikein luontaista näyttää keskeneräisiä juttuja ulkopuolisille, päinvastoin. On ollut kiva kuulla, miten eri tapoja ihmisillä on kirjoittaa. 

- Kirjailijavierailut ovat olleet antoisia, on päässyt tutustumaan kirjailijan ammattiin ja ammatin mahdollisuuksiin. Vieraista Juha Hurme taisi puhua kaksi ja puoli tuntia, aloittaen siitä, miten maailmankaikkeus on saanut alkunsa! Hurmeesta ja Martikaisesta nousee jotenkin mieleen kuva Lauri Viidasta, joka puhui paljon ja piti monologeja. Heitä kuunnellessaan ei muille jää sanan sijaa, mutta sillä ei ole väliä, koska he ovat niin hiton hyviä puhujia.

Lopuksi henkilökohtaista

Runopihan tämän vuoden teema on "henkilökohtaista". Nicolaksen kanssa käydyn keskustelun jälkeen minua – maailmaan väsynyttä ex-punkkaria – jäi vaivaamaan kysymys: voisiko vivahde tervejärkistä konservatiivisuutta pelastaa rockin tai jopa runouden? Miksi on esimerkiksi niin, ettei yksikään vakavasti otettava runoraati juuri koskaan palkitse puhdasriimistä ja vaikkapa puhtaasti luontokuvista elävää runoutta? Ja miksi kaikki perinteinen tuomitaan niin helposti pelkäksi pastissiksi?

Aloin pohtia säkeenylitystä, nykyrunouden yhtä tyypillisintä muotoa: sitä hienoa hetkeä kun kangaspuut lyövät yhteen ja kahdesta säkeestä kietoutuu jokin uusi merkitys esiin. Mutta kuinka usein todella saavutetaan jotain oivaltavaa? Eikö tärkeämpää olisi löytää ensin ne kirkkaat, yksittäiset säkeet? Sillä ilman niitä runous näivettyy. Säkeenylitykset luovat innovatiivisia mutaatioita lyyriseen kasvustoon, mutta niistä itsessään ei ole ylläpitämään elämää. 

Säkeen ylityksen olemus on viime kädessä tämä: /    /. Se on anarkistinen ja luova tyhjyys, joka ei itsessään tarkoita mitään.

Olen uskonut koko aikuisikäni merkitysten tyhjyyteen ja sattumanvaraisuuteen, merkkien leikkiin ja lukijan oikeuteen tehdä mitä tahansa tulkintoja. Minusta ne ovat tärkeitä ja olennaisia asioita koko inhimillisen ajattelun kannalta. Minulle itselleni runo puhuu tyhjyyden ja lempeän nihilismin kautta, ehkä siksi että olen moukaroinut mieleni mm. kirjallisuustieteen opinnoilla. En silti ole koskaan kyennyt saamaan ainuttakaan ystävääni innostumaan runoudesta, ellei hänellä ole sattumoisin ollut tätä oiretta jo valmiina ominaisuutena.

Esittämäni kysymykset voivat olla naiiveja yksinkertaistuksia, mutta olennaisia. Runoutta tarvitaan, olen siitä aivan varma. Mutta runon on syytä puhua sellaisella kielellä, että ihminen löytää runon kaipuun sisältään. Kuka olisi se Viidan kaltainen avoin ja ennakkoluuloton mieli, joka veisi runouden takaisin perinteisen muodon sisään? Kuka vapauttaisi liian itsetietoisen runon ja rusikoisi tekstuaalisuuden linnakkeisiin ihmisen mentävän aukon?

Teksti: Sema Hokkanen

Kuvat: Miikka Varila (c)

Lauri Viita-EP Spotifyissa:

https://play.spotify.com/album/5Ealkuds0BjCCZMTVGB2xl

Nicolaksen kotisivut:
http://www.nicolaskivilinna.com/

Nicolas Kivilinna Runopihan artistivieraana Runon ja suven päivänä keskiviikkona 6.7. Ohjelmaa iltakuudesta eteenpäin, lämpimästi tervetuloa!