SATU LEPISTÖ
Satu Lepistön suhde kirjoittamiseen on ollut syvä jo varhaisvuosista lähtien. Viita-akatemian hän aloitti vuonna 2003 ja menestys kirjoituskilpailuissa oli heti todella väkevä. Matka lupaavasta kirjoittajasta julkaisseeksi kirjailijaksi oli kuitenkin pitkä. Esikoinen odotutti itseään lähes vuosikymmenen. Ehkä hankaluudet ja ennakko-odotusten kanssa eläminen ovat johtaneet siihen, että Satulla on paljon painavaa sanottavaa nimenomaan kirjoittamisesta. Satun mielestä kirjailijaksi haluaminen onkin paradoksi.
 |
| Kuva: Aaron Lepistö (c) |
Satu, kertoisitko hieman itsestäsi?
- Olen syntynyt huhtikuussa 1976 Tampereella, mutta sukuni ja sieluni asuvat pohjoisessa. Olen vapaa kirjailija ja sanataideohjaaja. Perheeseeni kuuluu aviomies ja teini-ikäisiä lapsia sekä kaksi vanhaa koiraa. Olen julkaissut kaksi runoteosta:
Pohjoinen (2013) ja
Kielilläpuhuja (2014). Kirjoittamista olen opiskellut Viita-akatemiassa ja
Kullervo Järvisen Remonttiryhmässä, joka jatkaa toimintaansa edelleen Remonttiryhmä-nimellä.
Nautin esiintymisestä ja olenkin tehnyt runokeikkoja vuosien ajan, vaikka toisaalta olen ”sosiaalinen erakko” ja tarvitsen paljon myös omaa aikaa. Työstän tällä hetkellä esikoisromaaniani, joka julkaistaan Gummerukselta keväällä 2017.
Opin lukemaan reilusti alle kouluikäisenä ja kirjoittamiseni alkoi, kun keksin alkaa kirjoittaa juttuja. Myöhemmin yllätykseni oli suuri, kun Hervannan sivukirjastossa näitä ”juttuja” eli runoja olikin hyllykaupalla. Olin siihen asti kuvitellut keksineeni, no, runouden kirjoittamisen.
Kuljen kesät paljain jaloin ja en suostu olemaan niin vanha, etten voisi värjätä tukkaani turkoosiksi. Olen surkea kokki. Olenkin viisaasti aloittanut jo 17-vuotiaana parisuhteen kokiksi koulutetun, mutta media-alalla toimivan puolisoni kanssa.
Ateisti olen ollut jo vuosia, mutta yritän yhä uskoa edes ihmisiin.
Milloin aloitit Viita-akatemiassa? Muistatko millaisin odotuksin tulit mukaan ja millainen ensimmäinen kokoontuminen oli?
Hain Viita-akatemiaan ensimmäistä kertaa elämässäni kesällä 2003, haun viimeisenä päivänä, kun kirjoittava kaverini soitti ja sanoi, että tänään pitäisi hakea. Aikaa postin sukeutumiseen oli kaksi tuntia, joten kirjoitin hakutekstit ja hakemuksen vauhdissa ja juoksin naapurikaupunginosan postiin paljain jaloin, jotta ehtisin. Kun pääsykirje syksyllä tuli, olin innoissani ja seisoin kiljumassa pihalla, sillä olin varma, että tästä lähtee uusi elämänvaihe. Olin oikeassa.
Ensimmäisen kokoontumisen alusta on jäänyt kirkas mielikuva: seisoskelimme kukin tahollamme odottamassa opettajaa ja vilkuilimme toisiamme puhumatta mitään. Lopulta menin esittäytymään kaikille. Odotin tapaamisiamme ja tapaamisiltamme paljon ja halusin oppia kaiken, minkä saisin irti. Osa opeista on absorboitunut pitkään ja olenkin saanut niistä paljon irti vielä jälkikäteen. Opettamisen tekniikkani ovat paljon Akatemian peruja, joskin omiakin oivalluksia olen saanut tietenkin tehdä.
Jännä kyllä, ensimmäisestä tapaamisesta ei ole jäänyt paljon muuta mieleen. Muistan kuitenkin valtavan innostuksen koko akatemian ajalta ja sellaisen oivalluksen, että otan tästä nyt kaiken irti. Ja heimon löytämisen nautinnon, ja toisaalta siitä irrottautumisen ilon, kun alkoi uskaltaa tehdä asioita omalla tavallaan.
Oman heimon tuki
Olitko Viitaan saapuessasi jo kirjoittanut pitkään? Oliko taustalla aiempia luovan kirjoittamisen opintoja, esimerkiksi kansalaisopistoissa?
Vastaan, että aina. Kauemmin, kuin muisti kantaa. En muista tarkkaan, koska olen oppinut kirjoittamaan ja lukemaan, mutta olin tosi nuori. Muisti olikin yksi syy, miksi aloin harrastaa luovaa kirjoittamista: minulla on äärimmäisen hatara pää ja tarvitsin kielen, joka tallentaa sekä tapahtumat että niihin liittyvän tunne-elämyksen. Viita-akatemia oli ensimmäinen paikka, jossa sain opetusta kirjoittamiseen.
Mitä vertaisryhmä antaa kirjoittajalle?
Oppia, ennen kaikkea toisten tekstien editointi on todella hyödyllistä. Viiteryhmän, heimon, tukea, kritiikkiä, esimerkkejä ja toivoa onnistumisista, paikan kasvaa, mahdollisuuden oppia paitsi kirjoittamisesta myös palautteen vastaanottamisesta. Tietoa, tekniikkaa, kärsivällisyyttä. Ja säännöllisen rutiinin kirjoittamiseen, jos sen käyttää hyväkseen.
Nouseeko Viitavuosilta mieleesi jokin erityinen oivalluksen hetki tai opetus, joka on vaikuttanut pysyvästi kirjoittamiseesi?
Kyllä ne vuodet olivat sellainen oivallusten sarja kokonaisuudessaan, ja niiden syntyminen oikeastaan vasta alkoi siitä: Viita-akatemian loppuessa en tullut valmiiksi, vaan olin korkeintaan vähän kuoriutunut ja höyhenien kasvattaminen alkoi vasta siitä. Se jatkuu yhä.
Mutta ehkä yksi hetki: kun olin opettajani kanssa eri mieltä ensimmäistä kertaa aika rajustikin. Se liittyi sellaiseen laajemminkin elämään liittyvään oivallukseen, että olen tässä mielipiteessäni niin turvassa, siitä niin varma, että uskallan haastaa, esittää kysymyksiä ja epäillä ja samalla kunnioittaa toisen osaamista alalla. Sellaista itsenäisyyden alkua, jota on myöhemmin kirjoittaessaan tarvinnut, kun on pitänyt rajata, mitä haluaa kirjoittaa ja miten.
Toinen oli sellainen, että ensimmäisen vuoden syksyllä meillä oli vieraana juuri esikoiskirjansa julkaissut
Tuija Välipakka. Hän kysyi: ”kenestä teistä tulee kirjailija?” ja minun käteni ampaisi pystyyn. Sitä tahtotilaa on tarvittu vielä monta kertaa.
Kumpi on mielestäsi vaikeampaa, palautteen antaminen toisten teksteistä vai sen saaminen omista teksteistäsi?
En pidä kumpaakaan vaikeana, mutta jos on pakko valita, valitsen palautteen antamisen toisten teksteistä: se on monelle herkkä ja intiimi hetki ja vaatii sellaista hienotunteisuutta, jota olen sitten vuosien varrella opetellut.
Myös lukeminen on kirjoittamista
Oliko mielestäsi hyödyllisempää käydä läpi ryhmäläisten omia tekstejä, vai tehdä kirjoitusharjoituksia?
- Ehdottomasti pidin enemmän tekstien läpikäymisestä ja pidän sitä edelleen hyödyllisimpänä tapana opetella kirjoittamista. Kirjoittamisesta 95% on lukemista, ja ajattelen, että keskeneräinen teksti, jonka valmistumisen prosessia saa seurata, on sille, jolle se paljastetaan, lahja.
Proosa vai lyriikka?
- Molemmat. Lyriikka on lähikieleni, proosa tämänhetkinen rakkaus. Mutta en mitenkään voisi valita jompaakumpaa.
Lempikirjailijasi tai kirjallinen idolisi?
- Lempikirjailijani vaihtuu vähän tunnelman ja ajankohdan mukaan. Lista on pitkä ja tuntuu epäreilulta nostaa yhtä esiin. Mutta nostan yhden kirjan,
T.S. Eliotin Aution maan.
En pidä idoli-sanasta, vaikka ymmärränkin sen. Se asettaa ihmiset eriarvoiseen asemaan, toisen jalustalle ja toisen hattu kourassa seisoskelemaan. Sen sijaan arvostan moniakin kirjailijoita ja useita heistä sain pyytää saman pöydän ääreen näihinkin juhliin.
Viimeksi lukemasi kirja? Mitä pidit siitä?
- Minulla on aina kesken useampi kirja silloin, kun en kirjoita. Aktiivisimmassa kirjoittamisvaiheessa en lue mitään, tai luen, mutta eri genrestä mitä kirjoitan. Viimeksi aloitin
Marisha Rasi-Koskisen Valheet, mutta se on minulla vielä kesken. Kielellisesti se teki niin voimakkaan vaikutuksen, että en voi lukea sitäkään kirjoittaessani.
Aina kirjoittaminen ei maistu. Mitä silloin kannattaa tehdä?
- Voin tietysti puhua vain omasta puolestani. Mennä ulos, syödä, nukkua, lenkkeillä, halata lapsiaan ja puolisoaan, tavata ystäviään ja lukea, vähän elääkin välillä. Huolehtia, että on fyysisesti ja henkisesti mahdollisimman tasapainossa. En kuitenkaan usko, että kannattaa jäädä odottamaan inspiraatiota, koska kirjailijan työhön, niin kuin mihin tahansa muuhunkin työhön, kuuluu päiviä jolloin se ei aina ole kivaa.
Joskus kirjoittamista tuskittelee kovastikin. Kirja syntyy kuitenkin vain antamalla sille mahdollisuus eli tarpeeksi työtunteja: koneen ääressä istumalla ja välillä sohvalla viltin alla makaamalla ja ajattelemalla, ei joinakin harvinaisina inspiraation hetkinä.
Olen sillä tavoin onnekas, että useimmiten kirjoittaminen maistuu. Joskus jään kuitenkin tekstiin jumiin enkä pääse eteenpäin, vaikka haluaisin kirjoittaa. Silloin yritän tehdä vähän aikaa jotakin muuta ja palata sitten hetken päästä töihin. Usein parempaa hetkeä odottaessa tulee syyllistyttyä sijaistoimintoihin: kun siivoan vaatekomeroa tai jynssään raivokkaasti keittiötä, kaikki meillä tietävät, että oikeastaan kirjoitan.
Lempivärisi?
- Turkoosi. Ja valkoinen.
Jos voisit olla kuka tahansa fiktiivinen hahmo, kuka olisit?
- Tällä hetkellä olisin mielelläni yksi tekeillä olevan romaanini hahmo. Vähän omanapaista kyllä, mutta odottelen juuri, että hän kertoisi minulle, mitä hän seuraavaksi aikoo tehdä, ja olen kyllästynyt odottelemaan.
Kirjoittaja voi olla suurin este itselleen
Viisaat sanasi hänelle, joka haaveilee kirjailijanurasta?
- Minun pitää sanoa varmaan tämä: haaveilin itse kirjailijanurasta monta vuotta ja tuntui, ettei mikään sitä ennen - lapsia ja puolisoa lukuun ottamatta – ollut oikein mitään. Mutta ei julkaisu ole mikään raja, sen jälkeen tilalle tulee uusia tavoitteita, joita voisi odotella taas koko ikänsä ja tuhlata aikansa odotteluun. Sanon siis, että elä tässä päivässä ja nauti elämästäsi nyt - ja kirjoittaminen on se varsinainen nautinto, josta voit nauttia jo nyt.
Mielestäni kirjailijaksi haluaminen on tavallaan paradoksi. Pitää haluta kirjoittaa hyvä teksti, paras mahdollinen. Jos se on tarpeeksi hyvä ja käy vähän hyvä onnikin siihen päälle, se voidaan julkaista. Mutta jos haluaa kirjailijaksi, haluaa julkaista, haluaa tavallaan väärää asiaa: julkaista kirjan, minkä tahansa kirjan, kunhan se on oma. Väärät motiivit ja kirjoittaja itse voivat olla todella suuri este sillä matkalla.
Tekstistä ajattelen, että pitää etsiä sellainen tarina, johon rakastuu niin, että kun aikaa on kulunut puolitoista, kaksi tai viisi vuotta, sen kirjoittaminen tuntuu vieläkin edes hetkittäin järkevältä ja perustellulta ratkaisulta. Asialta, joka kannattaa tehdä vaikka menossa olisi editointikierros satakolkytkaks. Tai, mieluummin: mikä on pakko tehdä.
Varautuisin myös pettymyksiin, sekä ennen julkaisua että sen jälkeen. Pitää opetella ottamaan vastaan palaute, oli se kiittävää tai kriittistä, kiitollisuudella ja lahjana. Siitä huolimatta, onko sitä harkittuaan ja pohdittuaan eri mieltä.
Pitää istua alas ja keskittyä pitämään pakarat penkissä pitkään. Ja on hyvä auttaa matkalla kaikkia, joita pystyy. Siksi opettaminen on minulle vähintään yhtä tärkeää kuin kirjoittaminen, vaikka luulin, että kirjoittaminen olisi ainoa intohimoni.
Myös keskeneräisyydestä pitää nauttia: nauttia siitä, ettei tiedä eikä osaa kaikkea vaan elämä on todellakin kesken.
* * * *
Muualla verkossa:
Satun blogi
Satu livenä Rauhanpuolustajien runoillassa
Kirjailijan polku -tapahtuma Sampolan kirjastossa la 20.2. klo 13.00
