torstai 16. maaliskuuta 2017

Sata sanaa: helmi-maaliskuun avauslauseet



Sata sanaa -kirjoitushaaste pyörähti käyntiin kolmisen viikkoa sitten. Muutamia tekstejä olemmekin jo saaneet, kiitos niistä!

Ensimmäisten, 22.2.-15.3. julkaistuista avauslauseista loihdittujen tekstien deadline on 31.3.2017. Täsmälleen sadan sanan mittaiset tekstit pyydämme lähettämään osoitteeseen viitapiiri@gmail.com. Tarkemmat osallistumisohjeet on julkaistu aiemmin, ne löytyvät linkin takaa.

Muistin virkistykseksi ja työtä helpottaaksemme olemme koonneet alle nuo 15.3. mennessä julkaistut sata ensimmäistä avauslausetta. Aloitukseen löytyy siis rutkasti apua!

”En ole kukaan tarinan henkilöistä, vai olenko sittenkin?”
”Maan ylle on heitetty märkä viltti.”
”Tämä on klisee.”
”Yksinäinen puu kaatui metsässä.”
”Saanko lukea tekstisi?”
”Olen näppäimistöä myöten suossa.”
”Oli synkkä ja tyrskyinen yö.”
”Suuren kirjailijan saappaat.”
”Istuin siellä missä ei ole mitään.”
”Tunkekaa se flow perseeseenne.”

"Edelliset minät värjöttelevät räystään alla"
"Vain kyynelpisaran saa aikaan"
"Historiaan töihin"
"Mies hyväilee itseään, nainen tulee esiin"
"Pyörällä sekin jumalatar tuli"
"Peili, josta näkee suurimman pelkonsa"
"Minä olen mielikuvitusystäväsi"
"Ensin vyö, sitten huivi"
"Pakit ja muusa"
"Onomatopoeetikko"

"Ei, ei, ei"
"Teksti on verho"
"Se, joka saa kielensä rullalle"
"Kirjoittaminen on verrattavissa linnunlauluun"
"Kynäilijöiden kynäilijät kokoontuvat"
"Kirjoittavan ihmisen persoona on väistämättä vähintään kaksijakoinen"
"Lumi sataa ja peittää mustat kirjaimet paperilla"
"Tästä lähin kirjoitan punaiselle paperille"
"Joko-Tai oli pieni poika"
"Sinä rakennat paperimassasta saaria"

”Persukalliomme on toisten sanoista tehty”
”Minä olen kaiken velkaa”
”Tavutin ja tavutin”
”Kun sanat loppuivat”
”Kerroinko jo, että”
”Ehkä se johtui siitä, että kahvi oli sekoittanut pääni”
”Kannoin Lidlistä kassillisen kirjaimia”
”Tämä on kirje sinulle”
”Katse paperiin ja”
”Rivien välissä”

"Alussa on sana."
"Kirjoittaminen alkaa siitä, kun lasket kynän paperille tai sormet näppäimistölle."
"Yöllä tunnen toisin."
"Itsensä yli on vaikein päästä."
"Polun päässä on valtameri."
"Ole hiljaa niin sinut huomataan."
"Tässä on paras paikka kirjoittaa."
"Rivien välissä on loputtomasti tilaa."
"Älä kirjoita tästä kenellekään."
"Minun huoneeni on ruttoinen kammio."

"Vihaan kirjoittamista."
"Rakastan kirjoittamista."
"Seinältä Lauri Viita katsoi minua suoraan silmiin."
"Seinällä Eeva-Liiisa Manner näytti nukahtaneen."
"Seinällä Kalle Päätalon silmät sanoivat: et kai ole tosissasi."
"Luin tekstin ääneen ja oksensin."
"Kirje tuntemattomalle."
"Kirjapino kaatui päälleni."
"Tapoin päähenkilöni."
"Katkaisin kynäni."
                  
“Runo on kuin luuydin”
“Paperikieli kastuu kuolasta”
“Haluan olla järvi, jossa nuoret naiset uivat alasti”
“Purressani puren kovaa”
“Laitamyötäinen”
“Amatöörit ja keltanokat kirivät ohi”
“Delete”
“Viime yönä kielot kukkivat verannalla”
“Missä vaiheessa pitäisi tietää, mistä tarina kertoo?”
“Älä kerro tästä kenellekään”

”Tämä tarina ei pääty onnellisesti”
”Tämä tarina ei ole tosi”
”Runo on rakastunut”
”Runo putosi suusta”
”Sanat tapahtuvat”
”On olemassa vain kaksi asiaa, joista kirjoittaa”
”Kirjoittamattomuus…”
”Taistelen sanoja paperille”
”Manner, Viita ja Meri”
”Ajattelen asiat runoksi”

"Hänelle, joka vei kaikki välimerkkini."
"Huudan sinulle, koska"
"Minä olen sinun jumalasi."
"Tarpeettomia sanoja."
"Manifesti kirjoittamisen lopettamiseksi."
"Laulu kuurolle."
"Tunnustuksia tuntemattomalle vihamiehelle."
"Kirjoita tähän kaikki rumat sanat."
"Kirjoita tähän kaikki kauniit sanat."
"Runo kaikista rumista ajatuksistani."

”Ystäväni asuu unessa”
”Kaadettu metsä on tosi synkkää”
”Maanikosta tuli heinikko”
”Korva menee unen viltin alle”
”Nainen on musta maalaus”
”Olen melkein tarpeellinen mies”
”Elävä kesy kivi”
”Tänä aamuna kasvoni valahtivat lattialle”
”Köysi narahti, enkä tiennyt kuuluiko ääni minusta vai jostain muualta”
”Ikaroksen kantapää”

perjantai 3. maaliskuuta 2017

Kirjailijavieraita Viita-akatemiassa

Ville Hytönen


Ville Hytönen on kirjallisuuden moniottelija. Hytönen on verrattain nuoresta iästään huolimatta ennättänyt tehdä lähes kaikkea, mitä kirjallisuuden kentällä on tarjolla. Häntä ajaa eteenpäin intohimo, rohkeus ja ennakkoluulottomuus. Hytösen innostus on tarttuvaa lajia. Villen vierailu Viita-akatemiassa jätti jäljen myös vierailusta raportoivaan Katriina Mujuseen.

Ville Hytönen on kokenut tekijä kirjallisuuden kentällä, sen oppii kuulija hyvin nopeasti. Lukioikäisenä mies perusti Savukeidas Kustannuksen, jota hän on pyörittänyt menestyksekkäästi ystävänsä Erno Selänteen kanssa kuudentoista vuoden ajan. Hän on niin runouden, esseistiikan, kuunnelmien kuin lastenkirjallisuudenkin saralla kunnostautunut kirjailija, joka tunnetaan myös Turun Kirjan talon perustajajäsenenä ja tamperelaisen Tulenkantajien kirjakaupan entisenä omistajana, Tulenkantaja- kirjallisuuspalkinnon perustajana, kirjallisuuskriitikkona sekä residenssi-isäntänä. Erilaisia palkintoehdokkuuksia ja palkintojakin on matkan varrella tarttunut mukaan useampia.

Kuva: Laura Malmivaara

Epäonnistumista ei kannata jäädä murehtimaan


Kuulija ehtii useampaan otteeseen pohtimaan mistä mies löytää ajan ja energian, ennen kaikkea rohkeuden tehdä kaiken sen mitä tekee. Villen intohimo kirjallisuutta ja kirjoittamista kohtaan on hengästyttävän syvää ja inspiroivaa. Häntä ei tunnu lannistavan mikään ja mies puhuukin kaatuneista hankkeista epäonnistumisten sijaan tiettyyn aikaan sidoksissa olevina projekteina, joita ei kannata jäädä murehtimaan. Samaa rohkeutta ja päämäärätietoisuutta toivoisi jokaiselle kirjoittavalle ihmiselle.

Tapa, jolla Ville puhuu kielestä koskettaa minua, joka myös kirjoittajana ja lukijana huomaan rakastuvani kieleen ja sen mahdollisuuksiin aina vain syvemmin. Villen suhteessa kieleen on kuitenkin mutkattomuutta, jota on vaikea olla kadehtimatta. Hän tuntuu menevän sitä kohti samalla varmuudella kuin kaikkea muutakin elämässään. Kieli on miehen käsissä työkalu, käyttöesine, jonka voi muovata tahtoonsa taipuvaksi. Hyvä esimerkki tästä on Hytösen tänä keväänä ilmestyvä romaani Jumalankoirat (Sammakko), 1600-luvun lopun Viroon sijoittuva tarina, jonka kielen äärellä mies vietti vuosia, hioi ja hioi, kunnes löysi täydellisen ilmaisumuodon.

Kiertotietä ei ole


Oma suhteeni kieleen on ristiriitaisempi, jollain tapaa haavoittavakin. Monesti kieli katoaa otteestani kuin omalakinen olento, eikä se aina riitä kuvaamaan sitä mitä tunnen ja ajattelen. Affektit, ruumiin ja mielen rajapinnoilla liikkuvat esikielelliset kokemukset, eivät tahdo taipua kielen muotoon vaikka kuinka toivoisin ja silti juuri ne ovat se olemisen muoto, jonka tahtoisin useimmiten sanoittaa. Ehkä Villen stoalaisesta asenteesta olisi tässä kohtaa hyötyä: Ei ole kiertoteitä. On vain suostuttava työhön, jota maailmojen rakentaminen kielellä vaatii.

Omaa runoilijanuraansa aloittaessaan Ville kertoo menneensä lähikirjastoon ja lukeneensa kaikki hyllyistä löytyvät runoteokset. Jopa omakustanteet. Runouden kirjoittamisesta mies puhuukin taitona, joka opitaan vain runoutta lukemalla. Tästä ajatuksesta on helppo olla samaa mieltä. Ilman runouden lajihistorian, runokielen, – mittojen ja rytmin tuntemusta on vaikeaa, ellei mahdotonta, kirjoittaa runoutta, joka sanoo jotakin uutta ja olennaista ja tekee sen tuoreella tavalla. Lukematta muiden runoja on vaikea löytää omaa ääntään. Niin kuin luovan kirjoittamisen opinnoissa useaan otteeseen kerrataan: Ensin on opittava kirjoittamisen säännöt ja lainalaisuudet voidakseen myöhemmin hylätä ne.

Uutta kannattaa etsiä


Vain kieltä opiskelemalla voi oppia sen mestariksi. Ja sitä Hytönen on. Kielen mestari, miltei taikuri, joka alati etsii uusia sanoja, kirjoittaa muistiin ja kokoaa myöhemmin kielen mosaiikkia, kuhunkin teokseen omanlaistaan. Ville kertoo etsivänsä jatkuvasti uusia haasteita, siirtyvänsä tekstilajista toiseen oppiakseen lisää. Paikallaan pysyminen ei tälle miehelle sovi. Ei varsinkaan kirjoittajana. Tästä voi jokainen viitalainen ottaa oppia. Villen vierailu jättääkin jälkeensä yhtä aikaa sekä hämmentyneen että innostuneen kirjoittajan, joka on tekstinsä äärellä hitusen aiempaa rohkeampi.


Katriina Mujunen